"Pähkinäsaaren raja" on yleensä vedetty Keski-Suomen yli Pohjanlahteen.
Kuitenkin löytyvät hyvät perusteet vetää se Juankosken Karjalankosken kautta Pohjois-Savoon!

Parhaan luettelon Venäjän ja Ruotsin välisistä rajapaikoista lienee koonnut pohjalainen professori Kyösti Julku kirjaansa "Suomen itärajan synty". Pohjalaiset historioitsijat näyttävät olleen karjalaisromanttisen innostuksen vallassa. Jopa paikallishistorioista näkyy kova halu löytää seudun menneisyydestä merkkejä karjalaisesta vaikutuksesta. Useista asiakirjoista selviääkin, että jo varhain keskiajalla karjalaisia kauppamiehiä kävi ja jopa asui Pohjois-Pohjanmaan kauppapaikkojen mm. Tornion, Kemin ja Oulun tuntumassa. Kuitenkin lähinnä pohjalaisten tutkijoiden tekemät selvitykset, joiden mukaan tämän rajan loppuosa kulkisi Keski-Suomen yli Pohjanlahteen, ovat hyvin tarkoitushakuisia. Niitä voi jopa pitää rajalinjan väärennöksinä.

Kolmesta viimeisestä maarajapaikasta "Petäjoki" löytyy soistuneesta järvestä alkavasta pienestä Petäjäisojasta, "Karjalankoski" mitättömästä Myllypurosta eikä asianlaita viimeisenkään "Kolomakosken tai Kollemakosken" suhteen ole paljon parempi. Toisaalta rajan kulku idempää suuren ja monissa myöhemmissä rajaluetteloissa mainitun Juankosken Karjalankosken sekä Nilsiän Syvärin ja Savon pohjoisosan kautta hylätään kevein perustein.

Seuraavassa tarkastellaan tutkimuksia itärajan kulusta Pohjois-Savon korkeudella lähinnä em. professori Kyösti Julkun kirjan pohjalta. Monet sen esittämät väitteet Pähkinäsaaren rajan kulusta Keski-Suomen kautta Pohjanlahteen voidaan kyseenalaistaa. Tässä esitettyä Julkun tutkimuksen kritiikin oikeutusta lienee vaikea kiistää. Seuraavassa hiukan hajanaisessa esityksessä on kartan perusteella haettu mahdollisia eränkävijöiden tai kauppamiesten kulkureittejä Nilsiän Syväriltä pohjoiseen Oulujärvelle saakka sekä myös Karjalan suunnasta Valtimolta länteen Talvivaaran eteläpuolelle "Petäjoelle" ja sieltä Oulujärvelle. Aikaisempia tarkasteluja ei näyttänyt löytyvän mistään. Savon vanhimpia verollepanomaakirjoja noin vuosilta 1540 - 1575 peräisin olevia "anekeja" tutkimalla on haettu viitteitä mahdollisesta hämäläisten ja karjalaisten liikkumisesta Juankosken Karjalalankosken pohjoispuolella.
Pähkinäsaaren rauhanrajan kulun Pohjois-Savon kautta hylkää professori Kyösti Julku seuraavalla perusteella:

Kalliokoski
Kolima- tai Kollemakoskeksi sopiva Kalliokoski kirjasta Varpaisjärven historia. Uittoa varten perattu ja vieläkin kivinen koski kuohui edelleen 1950-luvun alussa vapaana. Varpaisjärven historian mukaan etupäässä Syväriin koillisesta laskevan Tiilikanjoen ja sen sivuhaarojen koskista saatiin vielä vuonna 1911 mm. lohta 50 kg ja siikaa 250 kg. Muikkua ja kuoretta pyydystettiin yhteensä 3 000 kg (HA s.112). Kosken valokuva Eino Pitkänen (HA s.114).
"Siitenselän ja Petäjoen välillä olevia rajapaikkoja löytyy kaksi: Karjalankoski ja Kolimakoski. Karjalankoskelle on ajateltu löydetyn vastine Nilsiän Karjalankoskesta, mutta Kolimakoski jää tällöin täydelleen selittämättä. Sen on täytynyt sijaita Nilsiän Karjalankosken ja Sotkamon Petäisen välillä, mutta tältä alueelta ei ole koskaan tavattu edes lähelle Kolimakoski-nimeä tulevia paikannimiä". Siitenselkä löytyy Varkauden eteläpuolelta.

Kuitenkin Varpaisjärven pitäjänhistorian kirjoittajat ovat löytäneet Nilsiän Syvärin koillispuolelta Tiilikanjoen alueelta kosket, joiden nimet ovat "Kalliokoski ja Koivukoski". Nämä nimet ovat siis lähellä nimeä "Kolimakoski", koska Kolimakoskeksi on löydetty Keski-Suomesta moniosaisen Kärnänkosken ylin koski ja siksi on ehdotettu myös Pielaveteen luoteesta laskevan Koivujoen Korkeakoskea. Nimen "Kolima" Julku arvelee juontuvan sanasta "kivi". Kolimakoski oli siis kivinen koski. Nyt ei pitäisi enää olla mitään estettä vetää historiallinen Pähkinäsaaren rajalinja Juankosken Karjalankosken, Varpaisjärven Kalliokosken (tai Koivukosken) kautta Sotkamon Laakajärven eteläpäähän Petäjäjokeen tai Vieremän Rotimossa sijaitsevaan Petäjäjokeen.

1. Tärkeitä maastokohtia ja vanhoja käsitteitä Pohjois-Savossa ja lähialueelta

1.1 Varsinaisista rajanimistä

Pähkinäsaaren rajan tutkimuksissa on joskus epäselvää, mitä useasta samannimisestä paikasta kirjoittaja tarkoittaa. Seuraavassa on koottu muutamia epäselviä paikkoja:

1. Maanselkä, Karjalan maanselkä ja Oulujärven maanselkä: Pohjois-Savoa rajoittaa kolmelta suunnalta maanselkä. Seuraavassa ne on selvyyden vuoksi eroteltu. Maanselkä eli Suomenselkä on Pohjois-Savon ja Pohjanmaan välinen vedenjakajaseutu. Karjalan maanselkä on puolestaan Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan välinen vedenjakaja alue. Oulujärven maanselkä sijaitsee Pohjois-Savon ja Oulujärven välisellä vedenjakajalla. Pohjois-Savossa mainitaan edellä kerrottujen lisäksi muitakin maanselkiä. Esimerkiksi vuoden 1664 maakirjoista löytyy Syvärijärven ja Lapinlahden Onkiveden välinen maanselkä Varpaisjärven Lukkarilasta.

Savon vanhimmat maakirjat ovat vuodelta 1541. Vuodelle 1561 kirjattujen Savon verollepanomaakirjojen "anekien" mukaan Oulujärven maanselän pohjoispuolelta ei juurikaan löydy savolaisten omistuksia. Se oli siis Savon pohjoisraja. Poikkeuksina tästä ovat mm. Vieremän Rotimojärven Paavo Nissisen eräs palsta Sotkamon lounaispuolella "Maaselkä Kolmisoppea vasten" sekä Lapinlahden Jääskeläisten ja Kähkösten "Murtomäki". Viimeksi mainittu mäki oli kirjattu anekiin vuosina 1561-1565. "Kolmisopen maanselkä" sijaitsi Oulujärven maanselän itäpäässä "Talvivaaran" Kolmisopenjärven alueella. Sen ympäristö oli kirjattu 1620-luvulla Nissilän Utriaisille (Habermanin maakirjat). Myöhemmän tarkastelun perusteella Kolmisopenjärvi löytyy myös Vieremän Nissilän pohjoispuolelta (kts. huomautus 2)! Murtomäki sijaitsee 20 kilometriä Sukevalta pohjoiseen juuri Oulujärven maanselällä. Tämän järven alueelle savolaiset eivät uskaltaneet muuttaa vielä 1500-luvun alkupuolella. Oulujärveä pitkin kulki venäjänkarjalaisten kauppareitti Oulun suuntaan ja sen omistus Ruotsille oli pitkään kiistanalainen. Savon pohjoisosan maat jaettiin pääosin vuosina 1530-1560.

Huom.1! Vuoden 1540 taitteeseen ajoitettu ns. Nils Grabben luettelossa mainitaan tunnistamaton rajapaikka "Sinervämäki" Laakajärven ja Sotkamon Jormasjäven väliltä (Ju s.264). Se saattaa sijaita em. Nissisten palstan "Maaselkä Kolmisoppea vasten" alueella. Eräs Kolmisopen vastainen eteläinen maanselkä sijaitsee Talvivaaran ja sen itäpuolella kohoavan Naulavaaran korkeudella. Sen perusteella Sinervämäki lienee Talvivaara. Ainakin sen sijainti täsmää hyvin. Nissisten maita löytyi myös melko kaukaa Haapaselästä Sukevan lounaispuolelta. Vieremän sukuun kuuluvaa Paavo Nissistä kutsuttiin mm. vuonna 1589 Paavo Sinikko Nissiseksi, joka oli kirjattu Iisalmen Nerkoolle. Sodan takia verotettavia tiloja oli silloin vähän. Julku ehdottaa Sinervä-nimen liittyvän sukunimeen Sirviö, mutta Sirviöt eivät Savon anekien mukaan omistaneet sieltä maita saati 1600-luvun puoliväliin mennessä asuneet siellä. Ns. Habermannin maakirjojen mukaan Kolmisopelta maita löytyi Nissilän Nissiltä ja Utriaisilta. Jälkimmäisten omistuksiin kuului myös Sotkamon Talvivaara ja sen läheltä Hiidenmäki. Maakirjojen tarkastuksessa 1664 mainitaan kuitenkin "Maaselkä Kolunsoppi vastan otta!" Kolu-alkuisia paikannimiä oli varsinaisesti vain Keski-Suomen hämäläisalueilla, joten kyseessä oli ilmeinen kirjurin virhe! Kuitenkin Kålukoski (ja Porttikoski) löytyi Pohjois-Karjalasta v. 1773 Hankamäen ja Ala-Luostan väliltä joko Keyrityn - tai Luostanjoesta (Pielisjärven talvikäräjät § 137 s.337). Kålukoski oli asiakirjan mukaan mainittu jo vuonna 1758. Se sijaitsee suurinpiirtein Pielisen ja Nilsiän reittien vedenjakajalla, joten sekin periaatteessa sopisi etsityksi Kolomakoskeksi!

Huom.2! Vuoden 1693 Iisalmen talvikäräjillä (s.198) riitelivät Iisalmen Nissilän ja Kajaaninlinnan läänin asukkaat rajamaista. Siinä yhtydessä mainitaan Rumalankangas, Petäjärvi, Kolmisopenjärvi ja Tavilampi sekä Pihlajamäki. Siis tämä Kolmisopenjärvi sijaitsi ilmeisesti Nissilän Petäjärven lähellä.

2. Maanselänlampi: Niitä löytyy kaksi. Maanselänlampi Karjalan maanselällä Valtimon pohjoispuolella on nykyisin umpeenkasvanut. Toinen Maanselänlampi(lähde) Oulujärven maanselän länsipäässä sijaitsee Vieremän Rotimojärven pohjoispuolella ja laskee Rahajärveen (Ju s.125, Castren v.1754 Lu s.21, Haberman). Bureuksen Suomen kartasta vuodelta 1626 löytyy vain ensin mainittu nähtävästi tunnetumpi Maanselänlampi.

3. Karjalankoski: Näitä Pähkinäsaaren rajantutkijat tuntevat useampiakin. Niistä kuitenkin selkein on Juankosken Karjalankoski (Kirilinkoski) Akonvedellä. Tämän nykyisin padotun kosken putouskorkeus on 9 metriä. Tutkija Santeri Ingman (Ivalo) tiesi sen jo 1860-luvulla! Professori Heikki Kirkinen arvelee, että se olisi sama kuin Nilsiän Syväristä Vuotjärveen laskeva Lastukoski. Pohjois-Savon osalta mahdollinen rajalinja on tutkittu hyvin huonosti. Nimen Karjanlankoski lienevät antaneet kosken länsipuolella liikkuneet hämäläiset eränkävijät. Kosken itäpuolelle asti ulottui laatokankarjalaisten vaikutusalue. Siitä pohjoiseen rajanaapureina olivat hämäläiset ja laatokankarjalaiset (Pi I s.302). Professori Kauko Pirisen mukaan Karjalankosken korkeudelle ulottuisi Ruotsin saaman Savon kihlakunnan (pogostan) ja laatokankarjalaisten kihlakuntien alue. Koska hämäläiset nimittivät ainakin jo vuoden 1415 Hämeen ja Savon välisen rajatuomion yhteydessä laatokankarjalaisia venäläisiksi (ryssän miehiksi), lienee Juankosken Karjalankosken nimi tätä vanhempi tai kosken kaakkoispuolta hallitsivat jo varhain Ruotsin puolella asuvat karjalaiset. Vielä vuoden 1654 Kuopion talvikäräjien pöytäkirjassa mainitaan, kuinka Riistaveden Tuoviset olivat 3 vuotta aikaisemmin antaneet "Käkisalmen ryssien" kasketa maallaan Kaavin kirkonkylän länsipuolella; siis 10 kilometrin päässä Juankosken Karjalankoskesta. Tuovisten maa sijaitsi "Tuomarin paalun (Duomarin paalin) ja (Kaavin) Kellolahden välillä". Käkisalmen ryssillä tarkoitettiin tässä Kaavin asukkaita, joista suurin osa oli lähtöisin Savosta. Seuraavan tammikuun Iisalmen talvikäräjillä kerrotaan, kuinka Kiuruveden Luupuveden talonpoika Olof Kononen oli ottanut luokseen asumaan erään ryssän (Ryss) Per Antosen (eli Kuickasen), joka oli aikaisemmin asunut Rautavaaran Suojärvellä Korhosen luona. Mies oli syyllistynyt useisiin rikoksiin. Nurmeksen länsipuolella Juuan Vaikkojärvestä löytyi vielä vuonna 1799 "Suomenlahti" (Nurmeksen tk 1799 § 210). Siten pohjoiskarjalaistenkin mielestä Vaikon länsipuolelta Vuotjärveltä alkoi Suomi.

Joensuulainen professori Jukka Korpela suhtautuu epäilevästi rauhansopimuksen tietoon, jonka mukaan pogostahallinto olisi ulottunut 1300-luvun alussa jo Saimaan länsirannalle. Länsi-Karjala liitettiin vuoden 1323 Pähkinäsaaren sopimuksessa Ruotsiin. Todennäköisesti myös länsikarjalaisia sekä Sulkavan ja ehkä jopa Rantasalmen savolaisia kävi eräretkillä pohjoisen suunnassa aina tämän Karjalankosken korkeudella asti.

Vetelin Karjalankoski lienee saanut nimensä hukkuneista karjalaisista kauppiaista (Ju s.43). Eräs tämän niminen on voinut olla Myllykoski Keski-Suomessa. Se kohisee Koivujärven lounaispäähän lännen suunnasta laskevassa pienessä purossa, jonka entinen nimi on Vilkunan tutkimuksen mukaan ollut Karjalanjoki (Ju s.135 ja kuva s.137). Kuvan perusteella tämä "Karjalankoski" ei ole ollut rajapaikaksi mitenkään selkeä ja hyvin tunnettu koski.

Keski-Suomen yli johtavalta rajalinjalta Karjalankoskeksi on ehdotettu edellä mainitun Vetelin Karjalankosken lisäksi mm. Pielaveden luoteispuolella Koivujärven eteläpäähän lounaasta laskevan Myllypuron Karjalankoskea, Rautalammin luoteispuolella sijaitsevaa Kerkonkoskea ja Leppävirran Sorsakoskea.

4. Kolimakoski tai Kolumakoski: Tämän nimistä koskea ei Pohjois-Savossa tunneta ollenkaan. Se on saattanut olla 1300-luvun alussa jollakin nykyisin vähemmän tunnetulla tai kadonneella koskella, jonka tiesivät siellä erämatkoilla liikkuneet hämäläiset ja karjalaiset. Kun savolainen vaikutus levisi sille korkeudelle enemmän 1300-luvulla, tämä nimi on voinut unohtua ja muuttua toiseksi. Edellä mainittu Lastukoski saattaa sijaita liian lähellä (17 km) Juankosken Karjalankoskea. Tosin sokkeloista Vuotjärveä pitkin veneellä liikkuja voi helposti eksyä itään Jyrinlahteen, josta Pisankoskea ylös nousten pääsee Säyneisten Siikajärvien siikavesille ja edelleen Keyritynjokea pitkin Rautavaaran Keyritynjärvelle. Lastukosken pohjoispuolella Syvärillä itärannan tuntumassa kulkee selkeä 30 km pituinen lähes suora venereitti aina järven luoteispäähän asti. Tällä linjalla sijaitseva mahdollinen Kolimakoski on sijainnut Nilsiän Syvärinjärven pohjoispään vaiheilla tai jopa vieläkin pohjoisempana. Syvärinjärven luoteispäässä sijaitsee Juminen-nimisiä järviä, joita on myös kuten Syväriäkin laskettu 1800-luvun puolivälin tienoilla. Sitä kautta luoteeseen kuljettaessa veneilijä joutuu niiden nimien mukaisesti "jumiin". Tosin hankalia pikkupuroja seuraten sieltäkin pääsee länteen Lapinlahdelle, luoteeseen Iisalmen Hernejärvelle tai koilliseen Sälevänjärvelle. Syvärin pohjoispäässä on siis käännyttävä koilliseen Tiilikanjoelle ja siitä Kalliokosken kautta pohjoiseen Korpisenjärvelle. Tiilikanjoki laskee Syväriin Somsankosken kautta (Kuva HA). On epäselvää, onko Somsankoski ollut jo ennen vuosina 1846 ja 1856 suoritettuja Syvärin pinnanlaskuja. Siitä ylöspäin Korpisen kautta Sälevälle tai idempää Tiilikanjokea pitkin Älänteelle noustessa koskia riittää. Tätä reittiä tarkastellaan vielä edessäpäin luvussa 4.6.

Eräs tämän niminen koski on löydetty Kolimajärven laskujoen yläjuoksulla Viitasaarelta. Tutkija Julkun mukaan em. laskujoesta olivat jotkut tunteneet tämän nimisen kosken vuoden 1850 tienoilla. Se löytyykin todella kuitenkin vasta vuosilta 1786 ja 1799 isonjaon asiakirjasta (Ju s.140), joten nimen ikä tulee kyseenalaiseksi. Ensimmäinen kirjallinen tieto Kolimajärven alueelta näyttää löytyvän vasta vuodelta 1552. Joroisiin on 1500-luvulla ja vielä 1600-luvun puolella kirjattu voudintileihin sukunimi "Kolima", jolla tarkoitettiin sukunimeä Kolehmainen. Näin on tehty monta kertaa (kuva alla) mm. vuonna 1594 alueilla Joroinen Järvikansan ja Mäkiöksen(KA nro 6634 s.44 ja vielä s.63)

Huom.! Joissain tapauksissa sukunimi "Kolema" näyttää Kolima -sanalta, koska mikrofilmiä kopioitaessa osa e-kirjaimesta ei erotu. Näkyy vain sen alaosa ja yläosa. Tarkistuksessa osoittautui, että jo vuodelle 1553 kirjattuja Pekka, Paavo, Eskel ja Lauri Kolimaista ei löytynyt. Vuonna 1552 (no 6172 s.58-s.59) Kolehmaisten sukunimet muistuttavat heikon kopioinnin johdosta sukunimeä Kolimainen! Kuitenkin esimerkiksi vuonna 1571 ns. Hopeaveron kantamisen aikaan näin ei tapahdu Kuopion papinveroluettelossa, josta löytyy "Nico Kolimaine" (kts. luettelo "Aff Cååpia preste geld ..." sivu 26!).

Kolehmainen

Kolima sukunimestä Kolehmainen vuonna 1594.

Esimerkkejä vuodelta 1594 sukunimen "Kolehmainen" muuttumisesta nimeksi Kolima - Kolimainen. Tekstit on liitetty autioluettelosta vuodelta 1594 Joroinen Järvikansa ja Mäkiös (KA nro 6634 s.44). Tämä sukunimi esiintyi asiakirjoissa mm. muodoisissa Kolema, Koloma, Kolomainen, Kolima ja Kolimainen.


Keski-Suomen yli johtavalta rajalinjalta Kolimakoskeksi on arveltu Viitasaaren Kärnänkosken Kolimakosken lisäksi Pielaveteen luoteesta Koivujärvestä laskevan Koivujoen Korkeakoskea.

Tarkastellaan edelleen Viitasaaren Kolimakosken nimen mahdollista yhteyttä Kolehmaisiin. Tähän sukuun liittyvät myös etelämpänä Joroisissa sijaitsevat Kolemakylä ja Kolemajärvi. Ne löytyvät 1700-luvun puolivälin jälkeen Pasalankylän ja Järvikylän pohjoispuolelta. Kolemajärvi laski lännestä Kolemajokea pitkin Valvatusjärven Kålemalahteen (Sprengtporten: Savon kartasto s.294). Joroinen sijaitsee lähes 100 kilometrin etäisyydellä Kolimasta. Anekin numero 649 mukaan Joroisiin Antti, Paavo, Nils ja Eskelin Kolemaiselle oli kirjattu palsta "Koleman järven taival" (epäselvä kopio). Kolemajärven aluetta ei ainakaan voi pitää erikoisen kivisenä, jotta sen nimi johtuisi kiveä tarkoittavasta sanasta. Myöhemmin 1500-luvulla ja vielä 1600-luvun alussa tämä sukunimi esiintyi mm. muodoissa Kolema, Colema, Colima, Kolima, Kolimainen ja Koloma. Kolehmaisia oli siirtynyt Joroisista Kolimajärven itäpuolelle Pielaveden tienoille ainakin jo vuonna 1545.

Anekien liiteosan (numero 7 sivu 286) mukaan Punnonmäelle (Karttulaan) muuttaneet Paavo Paavonpoika, Tahvo ja Olli Kolehmaisen omistivat palstat "Laukanjoen päiväranta ja Kotalammin maa". Jälkimmäinen sijaitsee Pielaveden kirkonkylän luoteispuolella juuri Savon ja Keski-Suomen rajalla ja Laukanjoki heti sen eteläpuolella. Näiden etäisyys Kolimajärvestä on noin 45 km. Vuonna 1625 Kuopion Kolimassa asuivat mm. Bertell ja Michell Koleman ja Rautalammin Kolimassa mm. Olof Purain ja Pohl Pehkoin (KA no 6806 s.24 ja s.43). Samoin Kolima kylänä on kirjattu myös vuonna 1626 erääseen veroluetteloon (no 6107 ->) Rautalammin pitäjään, joka sisälsi silloin myös Pielaveden. Kylässä asuivat Berthell ja Mårthen Kolemain sekä Henrik Räsäinen. Kolimankylä ulottui siis Kuopionpitäjän puolelle.


5. Petäjoki, Petäjäjoki, Pathajoki, Patsojoki tms.: Tutkitaan aluksi Oulujärven eteläpuolta.
Tunnetuin "Petäjoki" eli Petäjäjoki laskee Talvivaaran eteläpuolella idästä Suuri-Petäisestä Laakajärven eteläpäähän. Tämän joen paikka tiedettiin ainakin jo vuodesta 1548 alkaen, jolloin aatelismies Erik Fleming lähti Pohjanmaalle talonpoikien ja huovien kanssa etsimään Petäjoen rajapaikkaa, jonka oletettiin sijaitsevan Pähkinäsaaren rauhan rajalla. Sitä ei siis edes etsitty Pohjanlahden rannalta! Vuonna 1550 Pohjanmaan vouti Ragvald Halvarsson johti tästä Petäjoesta Pohjanmaan ja Venäjän välisen rajan pohjoisemmaksi (Karjalan) Maanselälle (Pi s.37). Tälle Laakajärven Petäjoelle voitiin ainakin tulvavesien aikaan kulkea idästä Valtimon ja Karjalan Maanselänlammen väliseltä kulkutieltä aluksi Tappojokea pitkin Oulunsuolle, siitä suon yli Heinäjoen sivuhaaralle, jota pitkin päästiin ensin Alaseen. Tästä voitiin jatkaa Ukonjärven kautta Suuri-Petäiseen ja Petäjoelle. Sen suulta Laakajärveä seuraten sekä jokia pitkin nousten on mahdollista päästä Oulujärven Vuottolahteen. Mitään kirjallista tietoa reitistä ei löytynyt tai sitä, liittyikö nimi Oulunsuo johonkin talvitiehen. Reitti Suuri-Petäisestä Ukonjärven ja Tappojoen kautta itään karjalaisten vanhalle kauppatielle vastaa 1550 luvulla tehtyä Klaus Hornin ja Jaakko Teitin esittämää Pohjanmaan ja Venäjän välistä rajalinjaa Maanseläntaipaleen suuntaan (Pi s.40). Ehkä herrat olivat tutkituttaneet seudun kulkureitit. Alasen lähelle päästiin myös Valtimon Koppelojärvelta Palmikkojokea pitkin. 1300-luvulla järvien pinnat olivat nykyistä korkeammalla ja soistuminen vähäisempää. Toinen Petäjäjoki löytyy mm. Savon luoteiskolkasta Vieremän Nissilästä. Se laskee Rotimojärveen Oulujärven maanselältä Petäjäjärvestä. Viimeksi mainittu järvi mainitaan jo 1550-luvulla Nissisten anekissa numero 1755: "pohjoispuoli Petäjäjärveä, Petäiäsjärven Rotimohon". Tätä kartoissa näkyvää jokea ei silloin mainita, mutta sen nimi lienee jo ollut Petäjäjoki.

Huom.! Pielisjärveltä suoritettiin Ouluun joku kuljetus vuonna 1770. Siinä yhteydessä mainitaan Laakajärvi, Sotkamo sekä myös Hiirijärvi. Kuljetus lienee tapahtunut Valtimolta Hiirenjärvelle ja sieltä Laakajärvelle. En ollut selvittänyt, tapahtuiko kuljetus kesällä vai talvella (Uk 1661 Pielisjärvi s.122 ja s.125). Myöhemmin ainakin talvisin Ouluun kuljettiin Tiilikan kautta.

Pohjanlahden rannalta tutkijat löytäneet useampiakin tarkastelun kohteena olevaksi joeksi arveltuja kohteita. Näistä selkein lienee Pyhäjoen eteläpuolella pieni Petäjäisoja. Se lähtee jo nyt soistuneesta Petäisjärvestä (Ju s.134 Kustaa Vilkunaan viitaten). Myös itseään Pyhäjokea on vuonna 1595 eräässä kirjeessä kutsuttu Petäjoeksi. Vuodelta 1633 löytyy samalta seudulta Petäkosken kylä, jonka vanha nimi olisi ollut Petäjoki (Ju s.133). Eräät tutkijat väittävät, että Pattijoki olisi etsitty Petäjoki. Heidän arvelunsa perustuu siihen, että Pata- eli Patsjoen mainitsi Bo Jonipoika Grip vuonna 1374 kirjeessä Upsalan arkkipiispalle (Ju s. 133). Samana vuonna satakuntalaiset todistavat Upsalan ja Turun hiippakuntien välisenä rajajokena olleen ilmeisesti Pattijoen.

Lopuksi mainittakoon vuoden 1560-vaiheilla kirjattu epämääräinen tieto, jonka mukaan linjan Pasijoki ja Petäjoki sanotaan olevan (Pohjanmaan) rajana Savoa vastaan. Pasijoen paikkaa ei tunneta. Paasivesi kyllä löytyy Suonenjoelta kaakkoon. Siitä, mikä tunnetuista "Petäjoesta" oli kyseessä, ei myöskään ole tietoa. Julku liittää sen Kemiin (Ju s.181). Samassa yhteydessä hän mainitsee perimätiedon kunningas Maunun hakkauttamista kolmesta kruunusta kallioon Keminpitäjän yläpuolella sijaitsevassa Kandilachdessa. Sen piti olla Pohjanmaan ja Venäjän välisenä rajana.

Siis Keski-Suomen yli johtavalta rajalinjalta Petäjoeksi tai Patsojoeksi on useimmiten arvioitu Pyhäjoen lähellä sijaitsevaa Petäisojaa tai Pattijokea.

1.2 Eräitä rajanimistöä koskevia huomautuksia

1. Joki alkaa Venäjän rajalta. Tämän väitteen pohjalaiset esittivät Pyhäjoesta ja Siikajoesta (Pi s.39). Pohjalaiset eivät todennäköisesti liikuskelleet olenkaan Maanselän itäpuolella, jossa heidän käsityksensä mukaan jossain idässä sijaitsi Venäjä. Joki tuli vain jostain Venäjän suunnalta. Välissä oli kuitenkin aluksi hämäläisten nautintamaat ja sitten myöhemmin savolaisten asutus. Tosin Siikajoen latvavedet Oulujärven eteläpuolella saatettiin ainakin pohjalaisten käsityksen mukaan vielä 1500-luvulla tulkita Venäjään kuuluvaksi.

2. Rajapaikkoihin viittaavat paikannimet saattoivat perustua mm.
2.1 Kyseisen paikan kautta kulkevaan todelliseen rajaan. Se saattoi olla valtakunnan, maakunnan tai tilusten välinen rajapaikka. Näistä esimerkkeinä olkoot Venäänniemi, Karjalan maanselkä, Rajasuo ja Rajamäki.

2.2 Pelkästään siihen, että sillä suunnalla tai sitä vastapäätä sijaitsi vieras valtakunta, maakunta tai asui tiedetty asukas Näistä mainittakoon Venäänniemi, Karjalanmäki ja Hiltulanlahti. Esimerkiksi Vuotjärven Hipanniemen Hiltulanlahden nimi juontuu siitä, että sitä vastapäätä noin 7 km etäisyydellä Säyneisten Siikajärvellä asui Hiltusia. Samoin Vuotjärven Tanskanlahden nimi tulee järven takana Hirvisaaressa 1600-luvulla asuneista Tanskasista, joilla tosin saattoi olla niittykin em. lahden rannalla. Tanskasten asuinpaikasta löytyy myös kalankuutuun liittyvä Siitinlampi.

2.3 Todelliseen pitäjän, kylän, suvun tai henkilön nimeen, joista esimerkkeinä ovat Jämsänlahti, Kauppilanmäki ja Rillankivi.

2.3 Solmittuun rauhansopimukseen, rajamerkkiin tai rajamerkkikuvioon tms. Esimerkiksi linnaraja "slotz råån" oli Pohjois-Savossa sama kuin Täyssinä rauhan raja Nilsiän Pisan lähellä (KA gg.10 s.80 v.1691 Liperi). Myös Maanselän tienoilla sijaitsi erään asiakirjan mukaan saman niminen raja. Pohjois-Savon länsirajalla Iisvedeltä löytyvän Kuninkaansaaren nimi johtunee sinne joskus kiveen hakatuista merkeistä. Pähkinäsaaren rajan suhteen niistä ei kannata innostua, koska sitä ei rauhansopimuksen jälkeen käyty ilmeisesti ollenkaan ainakaan näin pohjoisessa. Tutkija J. Gallenin mukaan ensimmäiset ruotsalaiset rajapisteet merkittiin maastoon vasta vuoden 1400 aikoihin (JKo s.106).

2. Merkillinen Pohjois-Lapin yhteisverotus

Lapissa asui laajalla alueella saamelaista väestöä, jota Norja, Venäjä ja Ruotsi verottivat. Norjalaisen Haakon Haakonsonin saagan mukaan vuonna 1251 Haakon sopi novgorodilaisten kanssa Pohjois-Lapin verottamisesta. Vuonna 1326 solmittiin rauha Norjan ja Novgorodin välille. Syntyi yhteisverotettava alue, jonka raja kulki Lyngevuonon perukasta Skibottenista "Jyykeästä" (nykyisin saameksi:Yykeanperä tms.) merta pitkin itään aina Kuolan niemimaan koilliskulmaan Pyhäniemeen asti. Siitä raja eteni niemimaan yli Vienan Kantalahden alkupäähän Vieljokeen, Kantalahden pohjoispuolta sisämaassa Talkunapään tunturiin, josta se jatkui suoraviivaisesti nykyistä Suomen pohjoisrajaa pitkin takaisin Skibotnin tienoille (Vi; kartta kansilehdessä). Pohjois-Norjassa esiintyy nykyisinkin monia venäläisiin viittaavia paikannimiä kuten Nord Kappin tien varrella "Russenes". Novgorodilaiset tulivat pohjoiseen Vienanmeren kautta.

Tämän alueen länsiosa kuului Roomalaiskatollisen kirkon piiriin, johon oli pystytetty linnoituskirkko vuonna 1307 Varinginniemen Vuoreijaan. Itäosa liitettiin kreikanuskon piiriin viimeistään Petsamon luostarin perustamisen aikoihin 1556. Luostari sai tsaari Iivanalta laajoja maita pohjoisessa (Vi s.21). Kirkkojen valtapiirien raja jäi johonkin Varanginvuonon itäpuolelle (Vi s.14). Ruotsin puolella veroa kantoivat ilmeisesti satakuntalaiset pirkkalaisiksi kutsutut miehet. Siitä johtuen Pähkinäsaaren raja olisi voinut päättyä Jäämereen esimerkiksi lännen kirkon valtapiirin rajaan tai jopa Vienanmeren Kantalahteen. Tästä rajasta tiesivät todennäköisesti jotain myös ruotsalaiset rauhanneuvottelijat. Lappiin oli sovittu jo 1300-luvun alkupuolella kolmen valtakunnan yhteinen laaja veromaa. Novgorodilaiset yrittivät ennen vuotta 1375 ulottaa verotuksensa etelämmäksi Pohjanmaalle "Kajaanien maahan". He viittasivat ruhtinas Jurin eli Pähkinäsaaren rajasopimukseen (Ju s.183). Kyseessä lienee kuitenkin ollut vain Pohjanlahden perukoilla oleskelevien itäkarjalaisten kauppiaiden verotuksesta. Nämä ilmeisesti eivät olleet maksaneet verojaan Novgorodiin.

3. Karjalaisten vanhasta asutuksesta Käkisalmen ja Sortavalan pohjoispuolella

Vuoden 1300 aikaan Käkisalmen ja Sortavalan pohjoispuolella on ollut kiinteää asutusta varsin vähän. Myöhemmin Savossa itärajan kulusta syntyneisiin kiistoihin vaikutti huomattavasti karjalaisen asutuksen vähittäinen leviäminen Pohjois-Karjalaan erityisesti 1400-luvulta lähtien. Karjalan sydänalueiden liikaväestöä siirtyi pohjoisemmaksi. Myös hallitusvalta pakotti väkeä muuttamaan mm. Kurkijoelta Joensuun tienoille Kontiolahdelle. Tällä pyrittiin varmistamaan Ruotsin vastaisen rajaseudun omistus, koska samaan aikaan savolainen uudisasutus työntyi kohti Venäjän länsirajalla sijaitsevia erämaita. Lisäksi ankara ja kovakourainen verotus aiheutti väestön pakoa asutuksen sydänmailta vapaisiin "mustiin" metsiin erityisesti vuoden 1550 jälkeen, jolloin mm. Repolan asukasluku kasvoi. Vuonna 1590 siellä oli jo 140 taloa (Kä s.58-s.61).

Erikoinen piirre Venäjän Karjalassa oli maanomistuksen keskittyminen viidelle ylhäisösuvulle sekä luostareille ja Novgrodin metropoliitalle. Viimeksi mainittu omisti jopa 948 tilaa, joista osa sijaitsi Ilomantsissa. Nämä maat otti haltuunsa vuonna 1500 Moskovan tsaari. Maanomistaja saattoi ottaa veroina sadosta kolmasosan tai jopa puolet. Vuonna 1552 tsaari Iivana vaati talonpoikien edusmiehiä tuomaan veronsa Moskovaan (Kä s.58-s.61).

Vuonna 1478 Moskovan Venäjä liitti itseensä Novgrodin ja sen verolla olevat maat. Ilmeisesti se silloin vanhaan venäläiseen tapaan pyrki hyötymään mahdollisimman paljon uudesta valloituksestaan ja jopa laajentamaan sen varjolla vaikutustaan myös laajemmalle sekä Savoon että Pohjanmaalle. Ehkä metropoliitan ja sitten tsaarin omistukset Suomen rajan tuntumassa yhdessä kasvavan asutuksen kanssa lisäsivät 1400-luvun lopulta lähtien Moskovan kiinnostusta länsirajaansa kohtaan. Ensimmäisen kerran Moskova osallistui rajaneuvotteluihin vuonna 1482 (Jko s.106). Moskovan mukaantulosta seurasi lukuisat rajakahakat ja sodat erityisesti 1500-luvulla.

Venäjän Pohjois-Karjalan eräiden pitäjien asutuksesta:
1. Ilomantsi asuttu jo 1300 –luvulla (Ilomantsi, Mekrijärvi ym). Vuonna 1500 102 taloa (Sa s.83). Siitä erosivat 1500-luvulla Liperi, Pielisjärvi, Tohmajärvi ja Repola.
2. Tohmajärven Kemie mainitaan asutuksi jo 1400-luvulla (Sa s.76)
3. Kiteeltä löytyi vuonna 1500 58 taloa (Sa s.108)
4. Liperin vanhin asutus oli 1400-luvulta (Vatjan viidennes). Vuonna 1500 Liperin Viinirannalla oli 6 taloa (Sa s.136). Liperiläiset saattoivat käydä eräretkillä Vuotjärven itärannan läheisyydessä Säyneisten Siikajärvellä, jossa sijaitsee Liperiin viittaava Papelonniemi. Seudun verot maksettiin 1600-luvulla Liperiin.
5. Kontiolahdella Joensuun alueella oli vuonna 1500 7 taloa. Väestöä oli lähtöisin Kurkijoelta (Sa s.162)
6. Pielisjärven alueella asuttiin vuonna 1500 22 talossa. Lieksassa asukkaita oli 11 ja siellä sijaitsi Kuhasalon luostari. (Sa s.171).

4. Pähkinäsaaren rauha 1323

Tämän rauhan asiakirjoissa mainitaan ensimmäisen kerran Savo ilmaisussa Savolax. Se sai nimensä Mikkelin kupeella vanhan asutuksen keskuksessa sijaitsevasta Savilahdesta. Täällä ja sen itäpuolella Sulkavalla on asuttu jo ainakin ns. Viikinkikaudesta (800-1100) lähtien. Savilahden alue joutui Novgorodin alaisuuteen viimeistään vuonna 1278 (Pi I s.290). Tähän aikaan ainakin tilapäistä asutusta löytyi rukiin siitepölytutkimusten perusteella pohjoisempaa Joroisista (Pi I s.299), Rantasalmelta (Rantasalmen historia/Soininen s.35-s.36) ja Heinävedeltä (Pi I s.304). Vastaavia tutkimuksia ei juurikaan ehkä Siilinjärveä lukuunottamatta tunneta pohjoisempana.

4.1 Rauhansopimuksen taustaa

Ruotsi oli varmistanut itselleen Länsi-Karjalan omistuksen perustamalla sinne vuonna 1293 Viipurinlinnan. Novgorodilaiset puolestaan perustivat vuonna 1310 Käkisalmen linnan karjalaisen asutuksen keskelle (ja vanhemman linnan paikalle). Käkisalmen asutuskeskuksessa oli arviolta reilu 100 taloa ja 330 asukasta (JKo s.94). Sitten seurasi taistelu Viipurista itään päin olevien alueiden omistuksesta. Ruotsalaiset hyökkäsivät Käkisalmen Karjalaan ja Nevalle. Novgorodilaiset puolestaan yrittivät vuonna 1322 vallata Viipurin. Sota häiritsi Gotlannissa asuvien saksalaisten kauppiaiden idän kauppaa. Nämä välittivät maiden välisen rauhan, jonka rauhansopimus tehtiin 12. elokuuta vuonna 1323 Nevajoen Pähkinäsaaressa. Novgorodin kronikan mukaan "Rauha solmittiin vanhoilla ehdoilla", joten jo sitä ennen oli solmittu nähtävästi vain suullisesti rajasopimuksia. (Ju s.93-s.94). Tosin tieto saattoi olla myös kronikoitsijan lisäämä sopimuksen kaunistelu. Korpelan mukaan sanonta oli yleinen sen aikaisissa sopimusasiakirjoissa.

4.2 Rauhansopimus

Rauhansopimuksessa Novgorodin ruhtinas Juri (Danilovic) luovutti Ruotsille (kuningas alaikäinen Magnus Eriksson) kolme kihlakuntaa (pogostaa): Savolax, Jääski ja Äyräpää. Kaupankäyntiä ei saanut häiritä Suomenlahdella Viipurinlinnasta käsin. Kalastus ja metsästysoikeuksista sovittiin Viipurin korkeudella puolin ja toisin yli rajalinjan (Ju s.94-s.99). Tutkija Korpela arvelee, että pogostajärjestelmä tuskin vielä 1300-luvun alussa ulottui Saimaan länsirannoille asti (JKo s.108). Paikat Savolax, Jääski ja Äyräpää määrittelivät vain Vuoksen ja Saimaan kauppareitin yläosan (JKo s.114). Mielenkiintoinen on tieto, jonka mukaan (kauppa)sopimus raukesi, jos sopimuksen tekijä kuoli (JKo s.99). Pitäisikö myös rauhansopimuksia katsoa tämän tiedon valossa? Edellä todettiin, että rauhansopimuksen solmimisen jälkeen rajapisteitä ei käyty merkitsemässä maastoon ainakaan pohjoisempana.

Pähkinäsaaren rauhansopimuksesta ei ole säilynyt alkuperäistä asiakirjaa eikä edes sen jäljennöstä. Löytyy vain erilaisia muistiinpanoja ja tekstejä (JKo s.104). Suomalaisten tutkijoiden käytössä on ollut latinan-, ruotsin- ja venäjänkieliset tekstit. Näistä vanhin latinankielinen on ajoitettu 1400-luvun lopulle ja vanhin ruotsinkielinen teksti vuodelle 1537. Venäjänkielinen versio on epämääräisin. Se lienee tuotu Ruotsiin Novgorodista vuoden 1611 Jaakko De la Gardien retken yhteydessä. Tutkija Korpela arvelee alkuperäisenkin sopimuksen olleen vain suullisen (JKo s.104). Se muistuttaa sen aikaisia yleisiä kauppaan liittyviä sopimuskirjoja (JKo s.103). Rauhansopimuksesta on vain maininta noin vuoden 1330 aikaan kirjoitetussa Novgorodin kronikassa (JKo s.102).

Tekstien mukaan raja aloitettiin Viipurin itäpuolelta Siestarjoelta, josta kulki vinosti Vuoksen poikki Pihlajaveden Särkilahteen. Särkilahdesta eteenpäin pohjoiset rajapaikat ovat:

Särkilahdesta Samusalossa, Samusalosta Siitissä, tämän jälkeen (taedhan) Carelakoski (Kaerelekuski, Korelomkoski), sitten (sedhan) Kolumakoskessa (Kolomakuski, Kollemakoski), sitten (sedan) Pathajoessa (Paetejoki, Patsojoki), tämän jälkeen (taedhan) Helsingin meressä (pohjoisessa meressä, Kajano meressä).

Korpelan mukaan rauhansopimuksessa on lueteltu täsmällisesti valtakuntien rajamerkeiksi ymmärretyt maastokohdat Karjalankannakselta aina Pohjoiseen mereen. Tutkija Jarl Gallenin mukaan rajassa oli kyse eräalueiden ja kulkureittien mainitsemisesta. Tutkija O. Rydberg on jo 1800-luvun lopulla arvellut, että pohjoista rajaosaa ei ollenkaan määritelty tarkasti, koska sopijaosapuolet eivät sitä tunteneet eikä heillä ollut tarvettakaan määritellä sinne tarkkaa rajaa (JKo s.103). Rajan tukipisteet olivat kulkureittejä ja eränautintojen rajoja. Niiden samalla piti olla kaikille alueella käyneille tuttuja (JKo s.105)

Tanskalaisen John Lindin mukaan sopimuksen tekijöillä saattoi olla samat rajanimet, mutta ne eivät tarkoittaneet välttämättä samaa paikkaa. Rajan loppuosan kulku riippui sopijaosapuolen näkökannasta. Novgorodilaisten katsannossa se päättyisi Pohjanlahteen, mutta ruotsalaisten mukaan Jäämereen (Jko s.103). Gallenin mukaan näiden väliin jäisi yhteisalue (JKo s.103), joka ilmeisesti sallisi vapaan kauttakulun ja nähtävästi myös yhteisen eränkäynnin. Tämän alueen eteläisin päätekohta sijaitsisi Siitissä, johon asti tutkijat ovat verraten yksimielisiä rajankulusta. Jos Karjalankosken paikkasta päästäisiin yksimielisyyteen, niin yhteinen alue alkaisi siitä.

4.3 Rajapaikkojen sijoittuminen

Rajan loppuosan paikat ovat jonona, joten järjestyksen oltava yllä oleva (Ju s.117). Viipurilaisen tutkija Ragnar Rosenin mukaan pohjoisen rajapaikat olivat erikoisen tärkeitä liikennekohtia ja liikennereittien risteyskohtia, joiden ei tarvitse olla jonossa (Ko s.117).

Särkilahti löytyy Pihlajaveden kaakkoiskulmalta Parikkalan länsipuolelta. Siitä raja eräiden tutkijoiden mukaan kulki nykyisen Savonlinnan kaupungin alueen eli Sääminginsalon kautta Siitiin. Historioitsijat Jarl Gallen ja Pekka Lappalainen tulkitsevat Samusalon eli Sääminginsalon olevan verraten laaja kokonaisuus Savonlinnan itäpuolella Haukiveden, Puruveden ja Pihjajaveden välillä (Pi s.27). Sitä tukee ensimmäinen kunnollinen vuonna 1626 painettu Savon kartta, jonka oli laatinut Savossa liikkunut ruotsalainen kartoittaja Andreas Bureus.

Siitti on useimmiten paikallistettu Varkauden eteläpuolelle nykyiselle Siitinselälle. Tämä kalankutuun liittyvä paikka on voinut toki sijaita muuallakin laajan Sääminginsalon pohjoispuolella. Sen sijoittuminen näin länteen jättäisi Ruotsiin liitettyjen Jääsken ja Lappeen asukkaiden ilmeisen vanhat kulkureitit ja nautintavedet Puruvedellä, Orivedellä ja Heinävedellä sekä Kaavin länsipuolella Novgorodin puolelle. Asia oli korjattu tai epäselvä rajaluettelo tarkennettu jo seuraavassa tunnetussa vuoden 1400 tienoille (1383) ajoitetussa rajaluettelossa. Julku on tietoinen tästä ongelmasta. Kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan nimi "Siiti" tarkoittaa kalan kutemisen lisäksi lappalaista talvikylää. Erään tutkimuksen mukaan länsikarjalaisten eräretket suuntautuivat rajan pinnasta Särkilahdesta vain luoteeseen Haukivedelle! Sitä kautta pääsee myös Heinäveden tai Oriveden kalavesille. Myöhemmät näiden vesien karjalaiset kalastajat kulkivat samaa reittiä Savonlinnaan maksaman kalaveronsa.

Jotkut tutkijat olettavat, että heti Särkilahdesta lähtien raja kulki idempänä ilmeisesti Säämingisalon itäpuolitse Juankosken Karjalankosken ja Laakajärven Petäjoen kautta pohjoiseen aina Jäämereen saakka. Se siis noudattaisi suurin piirtein noin vuodelle 1400 ajoitettua rajalinjaa (kartta Pi I s.298)

Siitistä eteenpäin eriävät tutkijoiden mielipiteet rajankulusta. Tutkija Ragnar Rosenin mukaan Juankosken Karjalankoski sijaitsi Kallaveden vesistön ja idempää Kaavin ohi tulevan liikenteen solmukohdassa. Se turvasi Kallaveden kautta tulevan savolais-jääskeläisten ja samalla Novgorodin karjalaisten Oriveden kautta Kaavin ohi kulkevan liikennöinnin. Lisäksi Rosen huomauttaa, että Kolimakoski olisi sijoitettava Nilsiän Syväriin koillisesta laskevan Tiilikanjoen tienoille. Hänen mukaansa Patsojoen venäjänkielinen nimimuoto Patsojoki on yhdistettävissä nimeen "Paetaso" eli Pahtasuo. Jälkimmäinen paikka mainitaan rajapisteenä vuoden 1400 tienoille ajoitetussa rajaluettelossa. Pathajoen (Paetejoki, Patsojoki) hän sijoittaa sisämaahan johonkin Karjalan tai Oulujärven maanselän tienoille; ei siis Pattijokeen tai Pyhäjokeen (Ko s.167- s.169).

4.4 Kustaa Vilkunan teoria karjalaisten kulkureitistä Keski-Suomen yli

Julku esittää Kustaa Vilkunan teorian: "Novgorodilaiset pyrkivät Pähkinäsaaressa turvaamaan Särkilahden perukasta Pyhäjoelle johtavan vesireittinsä" (Ju s.129).

Mitä tarkoitusta varten tämän kulkutien yleensä olisi pitänyt olla käytössä ja kuinka tärkeä se oli? Painavien lohitynnyreiden suurimittaiseen kuljetukseen se ei sovellu. Rasvaisen lohen säilyminen kuivattuna ei onnistu, joten se täytyy suolata tynnyreihin. Ainoa kulkureitin tarkoitus voisi olla joidenkin "keveiden" karjalaisten kauppatuotteiden vienti Pohjanmaalle ja niihin vaihdettujen turkisten kuljetus takaisin Käkisalmeen. Huomattavin Käkisalmen karjalaisten reitti Pohjanlahden rannalle jo silloinkin lienee kulkenut Pielisen, Sotkamon ja Oulujärven kautta. Se johti tärkeimmille kauppapaikoille Ouluun, Simoon, Kemiin ja Tornioon. 1500-luvulla karjalaisten tiedetään saapuneen näille markkinapaikoille jopa 25-50 uiskokunnan seurueissa (Kä s.130). Tornioon saavuttiin juhannuksen aikoihin myymään omia tuotteita. Olaus Magnus kävi Torniossa vuonna 1519. Hänen mukaansa siellä kaupattiin kapakalaa 25 leiviskän nipuissa. Kalaa myytiin myös suolattuna ja savustettuna.(Lu s.202-s.203). Venäläisten kauppa keskittyi juuri Ouluun ja sen pohjoispuolisiin kauppapaikkoihin.

Tutkija Korpelan mukaan turkiskauppa 1300-luvun alussa virtasi Laatokalle Olhavan, Vuoksen, Syvärin ja joidenkin pienempien jokien kautta. Viroon oli perustettu saksalaisia asutuskeskuksia, jotka tarvitsivat kalaa ja muita tuotteita (Jko s.71). Turkiskaupan päävientisuunta oli kuitenkin Novgorodin alue. Karjalaiset ja inkeriläiset kauppiaat mainitaan Nevan alueella jo vuoden 1270 tienoilla Novgorodin ja saksalaisten kauppiaiden välisessä sopimuksessa, joten karjalaisten kaupan täytyi olla merkittävää. Saksalaisia kauppiaita pistäytyi myös Vuoksen varrella, jossa eräs kauppaseurue ryöstettiin vuonna 1292 (JKo s.99). Siten on luultavaa, että myös Savon ja Pohjanlahden suuntaan liikkui karjalaisia kauppamiehiä todennäköisesti Ouluun tai sen pohjoispuolisille kauppapaikoille. 1400-luvun lopulla Vienan ja Laatokan karjalaiset kävivät Pohjanmaalla ostamassa turkiksia (Lu s.201).

Karjalaiset kauppamiehet herättivät närkästystä jo 1360-luvulla, kun he purjehtivat eteläpohjalaisten talonpoikien avustamana kauppamatkoille jopa Turkuun, Tallinaan ja Tukholmaan (Lu s.198). Viimeksi mainituista paikoista karjalaisten ei olisi kannattanut tavaroineen palata takaisin Pohjanmaalle ja sieltä Käkisalmen alueelle hankalan Keski-Suomen reitin kautta, vaan matkustaa meritse suoraan Viipuriin tai sen itäpuolelle. Oulujoen eteläpuolisen Pohjanmaan jokivarsien asutus ei liene vielä 1300-luvun alussa ollut kovin runsaslukuinen, jotta se olisi mahdollistanut merkittävän tavaranvaihdon. Todennäköisesti karjalaiset tulivat ensin Oulun tienoille, josta he joskus paikallisten asukkaiden veneitäkin käyttäen kävivät kauppaa myös sen eteläpuolisten jokien suistoalueilla. Savon historian mukaan karjalaiset 1550-luvulla kiertelivät pohjanmaalla talosta taloon ja myivät kalliiseen hintaan hamppua ja sarkaa. Vastineeksi he saivat nahkoja. He ostivat myös jokivarsien kalastajien hauet ja välittivät niitä porvareille. Vuosisadan lopulla myyntitavarat monipuolistuivat. Mainitaan mm. rautaesineet, kovasimet, (käsi)myllynkivet, suola, tali ja sipulit (Pi s.413). Savossa Voudintilien mukaan Käkisalmen karjalaiset "ryssät" vaihtoivat sarkaa ja värikkäitä palttinakankaita 1540- 1550 luvuilla Savonlinnassa sekä kuninkaankartanoissa. Niiden inventaarioissa mainitaan usein mm. "ryssän täkit".

Mikäli Keski-Suomen vesireitti olisi ollut vilkkaammassa käytössä, pitäisi sieltä löytyä karjalaisten liikkumisesta myös jonkin verran todisteita. Näin ei kutenkaan ole. Näyttää siltä, että Vilkunan teoriaan nojautuen eräät tutkijat tekevät Pähkinäsaaren rauhanrajan "väärennöksen" vetäessään sen Keski-Suomen yli Pohjanmaalle! Siihen verrattuna pääreitin Pielisen-Valtimon-Sotkamon varrelta on löydetty paljon vanhaa karjalaisiin liittyvää esineistöä. Voisi ilkeästi kysyä, kuinkahan paljon tähän vesireittiteoriaan tai ainakin sen saamaan painoarvoon vaikutti Vilkunan kaveruus lohestaja presidentti Kekkosen kanssa?

4.5 Mahdolliset kulkureitit Käkisalmen tienoilta Pohjanlahteen

Käkisalmen tienoilta Pohjanlahdelle löytyy karttojen mukaan kolme mahdollisesti veneillä kuljettavaa pääreittiä:

Reitti 1: Särkilahti, Haukivesi, Siiti, Suonnejoki, Pielavesi, Koivujärvi, Pyhäjärvi ja Pyhäjoki

Reitti 2: Särkilahti, Haukivesi, Siiti, Leppävirta ja Kallavesi. Iisalmen pohjoispuolelta reitti haarautuu länteen Salahmi, Vuolijoki, Oulujärvi, Oulujoki ja Oulu. Itäisellä haaralla sijaitsivat Sonkajärvi, Vuottolahti, Oulujärvi, Oulujoki ja Oulu. Jälkimmäistä haaraa pitkin voitiin kulkea 1700-luvulla vain tulvavesien aikaan (em. Castren)

Reitti 3: Käkisalmi, Pyhäjärvi, Orivesi, Pielinen, Maanselkä, Sotkamo, Oulujärvi, Oulujoki ja Oulu. Pielisjärvellä reitti haarautuu Lieksajärven kautta pohjoiseen ja päätyy Vienan Kemin tienoille. Vastaavasti tähän reittiin yhtyvät Sotkamossa Vienan Kemistä Jyskyjärven ja Kivijärven kautta tuleva reitti sekä Oulujärvessä pohjoisesta Kuittijärven kautta Vienan Kemistä tuleva reitti (Ju s.119). Tässä on vielä huomattava aikaisemmin mainittu poikittaisreitti Maanselänlammen eteläpuolelta Ukonjärven kautta Laakajärven Petäjoelle ja siitä luoteeseen Oulujärven Vuottolahteen. Seuraavassa luvussa tutkitaan vielä Juankosken Karjalankosken, Nilsiän Syvärin Somsansuun ja em. Kalliokosken kautta Laakajärven Petäjoelle tulevia kulkuteitä. Pohjoisempana oli käytössä mm. Vienanmereltä Kuusamon ja Iijoen kulkureitti.

Kulkureittiä numero 1 on tutkinut erityisesti em. Kustaa Vilkuna (Ju s.121->). Asiakirjatodisteita eikä karjalaisiin viittaavia esinelöytöjä reitiltä juuri tunneta. Pohjanmaan Pyhäjärveltä on löytynyt karjalaismallinen kirves, mutta sekin lienee karjalaisten kauppamiesten myymä esine. Löytyy vain "Karjala"-nimestä juontuvia paikan nimiä ja vanhoja paikkakuntalaisten tietämiä kulkureittejä. Savo (kuten Helsinkikin!) kuului hallinnollisesti "Viipurinlinnan" alaisuuteen aina 1500-luvun alkupuolelle asti. Siten erityisesti sen länsipuolella erätiloja omistaneet hämäläiset ovat ehkä mieltäneet Savon asukkaat karjalaisiksi. Näinhän teki mm. piispa Mauno Tavast tullessaan Hämeenlinnasta 1440-luvulla perustamaan Juvan kirkkopitäjää. Näin selittynevät useimmat em. "Karjala" nimet. Muistot kulkureiteistä eivät todennäköisesti ulottuneet 1300-luvun alkupuolelle, jolloin Pielaveden ja Kolimajärven seutu oli vain hämäläisten eräaluetta. Lisäksi Pielaveden ja Koivujärven korkeusero on nykyisin 29 metriä ja joki lienee yleensä vähävetinen. Venereitiksi painavien lohitynnyreiden kanssa liikuttaessa se tuskin soveltuu. Isompien turkiskuormienkin kanssa voi tulla ongelmia. Tavaroiden kantomatkat olivat pitkiä ja maasto hankalaa. Koivujärven ja Pyhäjärven välinen 8 kilometrin pituinen kannas lienee ollut helpompi. Myöhemmin on kuljettu Savosta tätä reittiä länteen (Ju s.124), mutta silloin oli koko reitin varsi ilmeisesti jo asuttu.

Kulkureitistä numero 2 Ouluun on olemassa myös kirjallisia todisteita 1500-luvulta lähtien. Nimi "Ouluntaival" esiintyy mm. Vieremän Kettusten anekissa nro 1751. Seudulla löytyvät nimet, kuten "Venäjänkangas ja Karjala" eivät välttämättä liity mitenkään vanhaan karjalaisten oleskeluun tai liikennöintiin tätä kautta. Nimien ikä pitäisi selvittää. Toisaalta myöskään paikannimi "Suomenkangas" pohjoisessa ei nähtävästi ole kovin vanha. Kuitenkin jo 1500-luvun puolivälin aikoihin Savossa esiintyi sukunimi "Suomalainen". Täyssinän rauhan rajaluettelossa vuodelta 1595 mainittu "Suomensuo" löytyy Karjalan maanselän pohjoispuolelta .

Kulkureitin numero 3 käytöstä tunnetaan hyvin Nousia Karjalaisen matka vuonna 1556 Käkisalmen tienoilta Ouluun ja reittistä löytyy muitakin kirjallisia dokumentteja 1500-luvulta. Esimerkiksi siihen saattoi liittyä samalta ajalta Vieremän Nissisten anekissa nro 1755 mainittu tieto: "Maanselän lammin lähellä kulki rahvaan tie". Kuitenkin on huomattava, että tieto nähtävästi koski Rotimojärven Maanselänlammen ohi ja edellä mainittua "Ouluntaipaleen" kautta kulkevaa reittiä. Toisaalta aikaisemmin mainittu Bureuksen kartta liittää Maaselän lammen varmemmin Karjalanmaanselälle. Pielisjärveltä mentiin Lappiin ilmeisesti järven itäpuolisia vesireittejä hyväksi käyttäen. Vuoden 1655 Pielisjärven kesäkäräjillä "Suur-Venäjän" asukas Joussi Mickoinen syytti Pielisen itärannan Viekin kylän asukasta Erto Wassilanpoikaa varkaudesta. Miehet olivat menneet yhdessä Lappiin (till Lapland). Matkan aikana Joussilta oli hävinnyt 4,5 ryssän ruplaa. Erto kertoi heidän kulkeen rajan takana ja väitti rahojen kähveltäjiksi siellä asuneita muita ryssiä. Venäjän puolella "Lapiksi" ilmeisesti kutsuttiin jo Vienanmeren seutuja.

4.6 Varkauden Siitin jälkeisestä rajapaikoista

Aikaisemmin Nilsiään kuuluneen Juankosken Karjalankoskessa on ollut ennen sen patoamista noin 9 metrin putouskorkeus. Vesivirtaama on erityisesti keväällä ja syksyllä huomattava. Sen valuma-alueeseen kuuluu Nilsiän reitti, jonka latvavedet ulottui Sotkamon Talvivaaran etelärinteille sekä idempää Valtimon rajoille. Koski mainitaan mm. Kustaa Fincken 1550 - luvulla kuopiolaisille Tuppuraisille ja Suni Niutalle myöntämässä anekissa numero 1761.

Jo edellä kerrottiin, kuinka Julku tyrmää Juankosken Karjalankosken Pähkinäsaaren rajanpaikaksi seuraavalla selityksellä "Siitenselän ja Petäjoen välillä olevia rajapaikkoja löytyy kaksi: Karjalankoski ja Kolimakoski. Karjalankoskelle on ajateltu löydetyn vastine Nilsiän Karjankoskesta, mutta Kolimakoski jää tällöin täydelleen selittämättä. Sen on täytynyt sijaita Nilsiän Karjalankosken ja Sotkamon Petäisen välillä, mutta tältä alueelta ei ole koskaan tavattu edes lähelle Kolimakoski-nimeä tulevia paikannimiä" (Ju s.127).

Tutkija Ragnar Rosenia seuraten Kolemakosken voi sijoittaa Tiilikanjokeen. Tiilikanjoen suun lähelle oli nimetty em. vuoden 1400 tienoille ajoitetun rajaluettelon Syvärinjärven "Somsansuu". Tästä raja voisi kääntyä Tiilikanjokea pitkin pohjoiseen Sotkamon Laakajärven Petäjoen suuntaan tai jatkuisi luoteeseen Jumisten kautta epämääräisempää reittiä Vieremän Rotimojärven Petäjäjoelle. Syvärin pohjoispäässä Somsassa (Sompsassa) sijaitsi siis rajansuuntien haarautumiskohta. Kulkureitti suoraan pohjoiseen päätyi Jumisille "jumiin". Kulkija piti jotenkin ohjata Tiilikanjoelle ja siitä pohjoiseen Korpisjärven kautta Sälevälle. Sen tekisi em. Kalliokoski, joka on siis mahdollinen rajapaikka "Kolimakoski".

Julkun Kolimakoskeen liittyvä väite on kuitenkin suuresti liioiteltu. Syväriin Somsassa laskevaan Tiilikanjokeen liittyy muutama kilometri ylempänä Korpisenjärvestä tuleva vesireitti. Järvestä alaspäin on vielä 1950-luvun alussa kuohuneet seuraavat "lohikosket": Juudinkoski (Juuvinkoski), Saarikoski, Kalliokoski, Koivukoski, Atrotkoski, Siikakoski ja lopuksi Sompsankoski (HA s.113). Kun Atron voimalaitosta rakennettiin vuonna 1955, jokien uomia muutettiin niin, että Korpisen laskujoen Kalliokoski ja Koivukoski jäivät lähes kuivilleen. Korpisenjärven kautta tulevaa vesireittiä pääsee pohjoiseen Sälevänjärvelle, Luomaistenjärvelle, Kiltualle ja itään Laakajärvelle. Tiilikanjokea koilliseen jatkaen voidaan kulkea Rautavaaran Älänteelle ja lopuksi Tiilikanjärvelle sekä Laakajärven eteläpäähän. Älänteeltä on verraten lyhyt matka itään Rautavaaran Keyritynjärvelle, josta pääsee joitakin jokireittejä seuraten koilliseen Valtimolle. Keyritynjärveltä on mahdollista kulkea myös kaakkoon Pielisen suuntaan. Tiilikanjoen putouskorkeus esimerkiksi välillä Rautavaaran Älänne ja Nilsiän Syväri on noin 50 m sekä joki on hyvin mutkainen. Hankalat kosket näyttävät kuitenkin sijaitsevan vasta lähellä Älännettä. Sen alapuolelta löytyvät Älänteenkoski, Myllykoski, Vongankoski, Korkeakoski ja Paasikoski. Joen alajuoksu on ainakin nykyisin perattuna veneillä kulkukelpoinen. Perkauksen seurauksena hävisi Paasikoski. Tiilikanjoesta Älänteen ja Tiilikanjärven väliltä löytyy kaksikin Kalliokoskea ja yksi Koirakoski. "Korkeakosken itärannan" sai Mikko Venäläinen 1500-luvun lopussa rajamaana (Pi s.194). Somsan läheltä löytyy useita erikoisia paikannimiä, kuten Keyritty, Jonsa, Urimolahti, Juminen, Juuvinkoski (lienee sukunimeen Juutinen liittyvä) jne.

Hämäläisten, savolaisten tai länsikarjalaisten erämiesten intresseissä 1300- tai 1400-luvuilla tuskin olikaan kulkea Älännettä tai Laakajärveä idemmäksi eikä pohjoiseen Oulujärvelle asti. Helpoin vesireitti Nilsiän Syväriltä pohjoiseen lienee kulkenut Somsasta Tiilikanjoelle, Kalliokosken, Korpijärven, Sälevänjärven, Koirakosken ja Nurmijoen kautta Haapavedelle. Siitä voitiin nousta nykyisen Jyrkkäkosken (ja Oulunlammin sekä Oulunkosken) kautta Kiltualle, josta puroja seuraten päästiin luoteeseen Raudanvedelle tai jokea pitkin itään Laakajärvelle. Raudanvedelle johtava itäisempi reitti lienee kulkenut Kiltuan pohjoispäästä Öljäkänlammen, Kinttusalmensuon ja Ruijunlammen kautta sekä läntisempi Ahopuroa pitkin. Edellä mainitut Oulu-alkuiset nimet viitannevat myöhempään tätä kautta kulkevaan liikennöintiin Oulun suuntaan. Etelämpänä Luomaisenjärvelle voitiin mennä Sälevän koilliskulmasta puron ja lyhyen kannaksen yli tai pohjoisempaa Nurmijoen haaralta Koirakosken pohjoispuolella. Nämä reitit suurin piirtein lienevät riittäneet eränkävijöille. Myöhemmin kaskenpolton ja karjanpidon yleistyessä olisi tarkasteltava myös länsi-itäsuuntaisia kulkureittejä. Näihin päästäneen parhaiten käsiksi tutkimalla talojen kaukaisimpien eräpalstojen sijaintia. 1740-luvulla heikkenivät pohjoiskarjalaisten kaupantekomahdollisuudet etelään venäläisten vallattua myös Lappeenrannan ja Savonlinnan. Kauppa erityisesti 1760-luvulla näyttää jo suuntautuneen Ouluun tai yleensä Pohjanmaalle. Esimerkiksi vuonna 1770 Pielisen alueelta oli tehty kuljetuksia Ouluun. Kulkureitiltä mainitaan paikat Laakajärvi, Hiirijärvi ja Murtola (Pielisjärvi tk s.125). Tavaranvienti lienee tapahtunut talvella, jolloin järvien jäät ja myös jotkut suot ovat verraten hyviä kulkuteitä. Esimerkiksi valtiopäivämiehet kulkivat usein Tukholmaan Kajaanin ja Oulun kautta. Usein matkattiin myös Lovisaan ja Porvooseen. Hämäläisten liikkumista Pohjois-Savon suuntaan tarkastellaan luvussa 6.1.

Kolimakoskea seuraava rajapiste Petäjoki on voinut olla Vieremän Rotimojärveen koillisesta laskeva Petäjäjoki, mutta varmemmin se on ollut Sotkamon Laakajärveen laskeva Petäjoki. Se "löydettiin" Pähkinäsaaren rajapaikkoja haettaessa vuonna 1548. Ehkä sitä etsittiin aivan vilpittömästi ilman taka-ajatuksia, kuten muuan tutkija toteaa. Nilsiän Syvärin pohjoispuolelta Korpisilta löytyy myös Julkun kovasti korostamaa "rajatraditiota" eli "Venäjänmäki" Älänteen länsipuolella ja "Karjalaisenjärvi" Varpaisjärven eteläpuolella. Pähkinäsaaren raja on voinut siten kulkea Juankosken Karjalankosken kautta Lastukoskelle, siitä Syvärille, Somsansuusta Tiilikanjokeen, Kalliokoskelle, Korpiselle, Sälevälle, Luomaiselle ja Laakajärvelle. Vaihtoehtoinen rajareitti haarautui Kalliokosken läheltä idemmäksi Tiilikanjokea pitkin Älänteelle ja sieltä Laakajärvelle.

Kun Julku vie Vilkunan teoriaa seuraten Karjalankosken, Kolimakosken ja Petäjoen Keski-Suomen yli kulkevalle reitille, hänelle tulee suuria vaikeuksia. Vilkunan teorian mukainen karjalaisten kulkureitti rikkoontuu jo ”Samusalossa” (Ju s.129). Lisäongelmia seuraa hänen rajapaikkoja koskevasta vaatimuksestaan. Näiden täytyisi olla myös välillä Siiti – Pohjanlahti jonkinasteisessa rauhankirjan mukaisessa jonossa eli järjestyksessä. Paljon "rajatradiota" ja rajaan liittyviä nimiä Keski-Suomesta ja Pohjanlahden rannalta kyllä löytyy, mutta liittyvätkö ne jotenkin Pähkinäsaaren rajaan, se on kokonaan toinen juttu.

Julkun kirjassa hyväksytään tai ainakin tutkitaan tältä linjalla mahdollisiksi rajapisteiksi sellaisia paikkoja, joiden nimi on muuttunut. Julku itse olettaa, että Karjalankoski olisi sama kuin Leppävirran lounaispuolella sijaitseva Sorsakoski (Ju s.148). Karjalankoskeksi sen voisi liittää anekin numero 1675 perusteella sen lähellä on asunut Niilo Karjalainen, jolta maita löytyi myös Leppävirran Osmajärveltä! Lisäksi Osmajärven Osmankivessä on ollut ilmeisesti venäläisten omia vuonna 1500 hakkaamia rajamerkkejä (Pi). Karjalankosken nimi olisi siis muuttunut. Tästä syystä hänen tulisi hyväksyä todennäköinen Kolimakosken katoaminen tai sen nimeä koskeva muutos, joka on saattanut tapahtunut Juankosken Karjalankosken ja Sotkamon - tai Rotimojärven Petäjoen välillä. Hän ei ole yrittänytkään tutkia samalla perusteellisuudella Juankosken Karjalankosken yläpuolista aluetta kuin Keski-Suomen aluetta. Pohjois-Savossa ei vielä ollut 1300-luvun alussa kiinteää asutusta. Kuitenkin siellä on jo voinut liikkua myös joitakin savolaisia eränkulkijoita esimerkiksi Sulkavan tai Rantasalmen alueelta.

Karjalan historian mukaan venäläisillä oli vuonna 1559 vaatimuksia Juankosken "Kirilinkosken" alueeseen sekä läheisten Kaavinjärven, Vuotjärven - ja Nilsiän Syvärin länsirantoihin (Etsi paikka kirjasta!). Edellä mainittuna vuonna rajaa oli tarkoitus käydä vuoden 1323 Jurin ja Maunon kirjeiden pohjalta (Ju s.285). Rajamerkeiksi tällä osuudella sovittiin Kaavinkoski, Vuotjärvi ja Syväri (Ju 287). Täten he samalla tunnustivat kyseisen rajankulun Kaavinkosken, Juankosken Karjalankosken, Vuotjärven ja Syvärin läheisyydessä. Julkukin mainitsee venäläisten tekemät vähäiset valitukset "esim. ruotsalaisten rajanylityksistä Kaavinkoskella" (Ju s.292). Juankosken Karjalankoski sijaitsee 5 kilometrin etäisyydellä etelästä mm. Liperin ja Heinäveden suunnilta Kaavin, Juankosken Vehkalahden ja Vuotjärven kautta kulkevasta venereitistä. Nimi "Vetotaival" löytyy vanhemmista peruskartoista Kaavin Kellolahden ja Vuotjärven väliltä.

Jääsken ja Lappeen asukkailla oli aikaisemmin mainitut kalastusoikeudet Heinävedelle, Puruvedelle ja Orivedelle, joista ainakin jo 1540-luvun alussa Savonlinnan veroluetteloiden mukaan maksettiin kalaveroa. Maakunnan omat asukkaat maksoivat kalaveronsa maaverojen yhteydessä. Vuonna 1555 keväällä 55 karjalaista nuottakuntaa maksoi kalaveroa keväällä ja syksyllä 38 (Pi s.386-s.387). Vuonna 1556 venäläiset tappoivat 8 kalastajaa Nilsiän Syvärillä ja myös Orivedellä (Pi s.618). Myös vuoden 1557 Savonlinnan tileissä mainitaan Lappeen ja Jääsken talonpoikien maksama vero kuivan ruokakalan kalastuksesta em. järvillä (KA no 6244 s.11). Vuonna 1560 karjalaisia nuottakuntia oli jo keväällä 96 ja syksyllä peräti 147 ! Tätä ilmeisen vanhaa nautintaa ei otettu huomioon Pähkinäsaaressa tehdyssä rauhassa, mikäli siinä sovittu raja kääntyi Varkauden Siitistä luoteeseen Keski-Suomen suuntaan.

Eteläkarjalaisten liikkumista Pohjois-Savossa tukee seudun asutushistoria. Huomattava osa sen vanhasta väestöstä oli sukunimien yhtäläisyyksien perusteella lähtöisin Etelä-Karjalasta. Osa karjalaista alkuperää olevista suvuista siirtyi Itä-Savoon suoraan Säämingin kautta, osa taas ensin Juvan, Joroisten ja Rantasalmen alueelle, josta käsin he hankkivat eräomistuksia Pohjois-Savoon.

Jo sukunimen perusteella selviää Maaningan Jääskeläisten lähtöpaikaksi Jääski ja Lapinlahden Lapveteläisten Lapvesi. Muista karjalaisperäisistä suvuista mainittakoon Kaarakaiset ja Kutilainen Iisalmella, Karkiainen Juankoskella ja Pelkoset sen kaakkoispuolella Ohtaanniemellä, Vartiaiset Riistavedellä, Ihalempiset Kuopion itäpuolella Ritoniemellä, Raatikaiset ja Hyttiset Maaningalla, Tuppuraiset, Niuta(nen) ja Hatsoset Kuopiossa, Siitonen (Kuopion pohjoispuolella jo 1540-luvulla), Miettiset Tuusniemellä, Soiniset Leppävirran itäosassa sekä Puustiset Heinävedellä. Viimeksi mainittua sukua (Pust, Pustin) asui 1540-luvulla myös Vuoksen varrella Muolaan Puustinlahdessa. Kaavin länsipuolella asuvilla Pelkosilla oli 1500-luvun puolivälissä maita myös Nilsiän Syvärin pohjoispuolella (Soininen: Pohjois Savon asuttaminen). Eräs "Pelekonen" Jääskestä maksoi vuonna 1555 Savonlinnaan kalaveroa kalastusoikeudesta Itä-Savon vesillä.


Aikaisemmin todettiin, että Viitasaarella sijaitsevan Kolimajärven nimi ajoittuu luultavasti vasta 1540-luvulle ja se voisi juontua Joroisissa asuneista Kolehmaisista (Kolema, Kolima, Colema, Colima. Koloma ym.. (Edellä tekstiä vuodelta 1594. Katso myös vuosi 1567! (KA no 6410 s.49). Kirjallinen todiste järven nimestä löytyy siis vasta vuodelta 1552. Ajatuksen siitä, että Kolimajärven nimen taustalta löytyy sukunimi Kolehmainen, on esittänyt myös Kustaa Vilkuna, mutta Julku väittää kyseisen sukunimen pohjautuvan rajapaikassa mainittuun nimeen (Ju s.130)! Vuonna 1571 ns. hopeaveroluettelon yhteydessä kirjuri on kuuden Kolehmaisen joukkoon merkinnut Nico Kolimaisen! Pekka Kolehmainen mainitaan jo vuoden 1510 aikoihin, jolloin hän sai Varkauden koskialueen maita Erik Thuresson Bielkeltä (Pi I s.386). Kolehmainen myi sen vuonna 1526 Erik Flemingille. Samana vuonna venäläiset esittivät ns. "Riitarajansa", joka olisi siirtänyt Suomen itärajan Varkauden koskien tuntumaaan! Ei ole itsestään selvää, että Kolimajärven nimi oli sama hämäläisten eräaikaan. Siihen verraten Juankosken Karjalankosken seudusta raja-alueena löytyy Pähkinäsaaren asiakirjan jälkeen vankat kirjalliset todisteet alkaen 1300-luvun lopulta.

Hämäläisillä mm. Hämeenlinnan lähellä asuvilla oli vanhat kirjatut erätilat mm. Kolimajärven läheisyydessä. Näistä useimmat olivat joutuneet kartanoiden omistajien haltuun. Näille otettiin myöhemmin lampuoteja. Hämäläiset eivät kuitenkaan asuneet siellä, vaan kävivät siellä vain eräretkillä. Koliman alue oli jokseenkin ilman vakinaista asutusta, kunnes savolaiset hakeutuivat sinne ilmeisesti jo 1400-luvun puolella. Savolainen asutus voimistui alueella 1500-luvulla erityisesti Kustaa Vaasan erämaapolitiikan seurauksena 1540-luvun alussa. Nähtävästi tähän aikaan myös jonkin verran hämäläisiäkin siirtyi erätiloilleen. Muuten ne olisivat joutuneet Savosta tulleiden muuttajien haltuun. Rautalammin pitäjä perustettiin vasta noin 1558-1560. Se sisälsi vanhat hämäläiset eränautinnat myös Hankasalmelta, Pielavedeltä, Konnevedeltä ja Keiteleeltä. Rautalammin asukasluku kasvoi voimakkaasti varsinkin 1560-luvun alussa (Pi s.268). Erityisesti Viitasaaren reitin; siis mm. Kolimajärven alue, oli puhtaimmin savolainen (Pi s.270).
Kolimakoski
Kolimakoskeksi löydetty Kärnänkosken ylin koski Viitasaaren Kolimassa. Koko koskireitin putouskorkeus Kolimajärvestä alimpana sijaitsevan Kymönkosken alle on yli 11 metriä. Kuva on otettu Myllysaaren kohdalta Rajasaaren ja länsirannan väliseen koskenosaan. Kuva 2013/PP

Edellä mainittu Kolimajärven alueen ensimmäinen maininta löytyy vuoden 1552 eräluettelosta, jonka mukaan Seppolan Pietari Niilonpoika omisti miehenosan Koskipäässä ja Toivialan Antti Hinkka vastaavan osan Kolumassa (Koluma). Koskipäässä asui jo vuonna 1553 Juho Varis. Samalle vuodelle oli kirjattu tieto, jonka mukaan Seppolan Maunu Könkkölällä oli miehenosa "Kolinvesij Koskispä i Murieffui" ja Kuhmoisten Tapialan Hannu Niilonpojalla apajapaikka Koliomajärvellä "Koliomajerffui" (MJpii s.104). Eräs Koskinpää löytyy Bureuksen kartasta Sysmän pohjoispuolelta, joten tämä nimi saattoi myös viitata myyjien kotiseutuun!
Vuoden 1578 Jämsän käräjien tuomion mukaan olivat Antti Hinkanpoika Toivialasta ja Pietari Arpiala Seppolasta myyneet Koskipään eräsijan Kolimasta Varismaan Antti Kokkoselle. Läheisen Kymönkosken seudulla kalastivat Asikkalan miehet. Vuoden 1552 tiedot lienevät myös peräisin näiltä käräjiltä!? (MJpii s.104)

Sekä uudisasukas Varis että Kokkonen olivat todennäköisesti kotoisin Savosta ja tunsivat Kolehmaiset. Sukua "Varis" löytyi jo aikaisemmin Suonenjoen alueelta. Kartan mukaan sekä talot Varis että Kokkola sijaitsevat Julkun löytämän Kolimakosken idän puoleisella sivulla. Jos tämä hämäläinen erätila oli todella vanha, se sijaitsi rajan väärällä puolella, mikäli sen ajateltiin kulkevan Pielaveden, Koivujärven ja Kolumaskosken tai Keiteleen eteläpuolitse ja Kolumaskosken kautta Pyhäjärvelle. Hämäläisen ritarin Olof Nilsson Tavastin eräalueet 1450-luvulla ulottuivat Keiteleen Vuonamonlahdelle sekä Nilakalle ja Lepaan kartanon Armisvedelle ja Koivujärvelle. Jälkimmäisen järven eteläpuolella (Koivujoen) Korkeakoski mainitaan Hattulan käräjillä Harvialan omistajan rouva Birgitta Klauntyttären perintöinä ritari Olavi Niilonpojalta (Pi I s.324). Lepaa sijaitsee Hämeenlinnan lähellä luoteen suuntaan ja Harviala kaakon suuntaan. Nämä tiedot sulkenevat pois sen mahdollisuuden, että Pähkinäsaaren raja olisi kulkenut Kolimajärven laskujoessa. Jälkimmäinen tiedon mukaan Koivujoesta löytyvän mahdollisen "Kolimakosken" jo vanha nimi oli Korkeakoski.

Julku mainitsee tutkija Nissilään viitaten Kolimaan liittyvät nimimuodot "Koliomaierffi, Kolumas ja Kolin", joiden jälkeen hän on kirjoittanut kauppakirjassa kerrotun vuosiluvun. Vasta vuodelle 1552 ajoittuu siis kolme varhaisinta kirjallista todistetta järveen tähän järveen liittyvästä nimestä. Ehkä nimi otettiinkin käyttöön vasta vuoden 1550 tienoilla! Aikaisemmin mainittu kauppakirja myös todistaa epäsuorasti, ettei myydyn tilan lähellä virtaavassa joessa ollut mitään hämäläisille merkittävää rajapaikkaa Kolimakoskea tai Kolumakoskea. Tätä nimeä ei siinä mainita, eikä myöskään muissa samaa seutua koskevissa vanhimmissa tunnetuissa asiakirjoissa (MJpii.s.103-s.106). Myyty palsta on saattanyt sijaita nykyisen Kärnänkosken alueella Koskisaaressa tai sen itäpuolella lirisevän Kärnänpuron itärannalla. Esimerkiksi Juankosken Karjalankosken lähelle myönnetyissä anekeissa mainitaan tämän tärkeän rajapaikan nimi "Karjalankosken maa, jota myös Vehkalammin maaksi kutsutaan tai Karjalankosken sivu". Kolimassa kauppakirjassa myyjä käyttää ostajan kotipaikan nimenä "Varismaa", minkä täytyy olla verraten nuori nimi. Tämä viittaa siihen, että uudisasukkaiden muuttaessa hämäläisten erämaahan myös tilojen vanhat omistajat ottivat käyttöön näiden sukunimistä johtuvia paikannimiä. Siten jopa "Kolumassa" on voinut jo aikaisemmin asua joku Kolehmainen.

Vanhojen paikannimien vaihtumisesta ja uusien syntymisestä savolaisten muuton yhteydessä seuraa epävarmuus nimien todellisesta iästä. Kolimajärveltä luoteeseen johtavan reitin varrelta Julku on löytänyt useita "rajamuistoja", kuten mm. Karjalalanvuori, Karjalaisniemi ja Karjalanniemi sekä idempää Keiteleestä Venäjänsaari ja Venäläinen (Ju s.146). Hän ei näytä tutkineen näiden nimien ikää. Löytyivätkö ne jo ennen 1700-luvun lopulla suoritettua isojakoa? Julku näyttää nimiasioissa turvautuneen Maanmittaushallituksen karttoihin (mm. Ju s.153). Kuten aikaisemmin todettiin, Savo kuului pitkään hallinnollisesti Viipurinlinnan alaisuuteen, joten sen länsipuolella erätiloja omistaneet hämäläiset ovat ehkä mieltäneet Savon asukkaat karjalaisiksi. Venäläisiä ja muuta väestöä on liikkunut tälläkin seudulla mm. 1700-luvun alkupuolella Isonvihan aikaan, mutta varmasti vuodesta 1808 alkaen. Esimerkiksi Nilsiässä sijaitsevan Venäläissuon nimi johtuu sinne 1800-luvun lopulla piilotetusta tapetusta venäläisestä kauppamiehestä. Nimet Rajaniemi, Rajamäki tms. liittyvät useimmiten tilojen rajoihin.

Väinö Niitemaa on tutkinut hämäläisten vanhoja Keski-Suomen eräomistuksia. Niistä hän on tehnyt oletuksen, jonka mukaan Kolimakoski sijaitsee Kolimajärvestä lähtevän virran alajuoksulla. Hän vetää rajalinjan reittiä Suonenjoki-Kolima- Alvajärvi (Pihtipudas). Julku hyväksyy tämä oletuksen (Ju s.145), mutta kuten aikaisemmin mainittiin, hän on löytänyt Kolimakosken isonjaon asiakirjasta Kolimajärven laskujoen yläjuoksulta aikaisemmin mainitusta Kärnänkoskesta. Ensimmäinen maininta koskesta löytyy vuonna 1850 kerätyistä paikannimistä (Ju s.138).

Tästä Kolimakosken "löytymisestä" seuraa Julkulle uusi ongelma. Siitin ja Kolimakosken linjalta ei löydy varmaa Karjalankoskea (Ju s.148-s.150). Hän arvelee sen olevan Sorsakoski. Kolimakosken nimeä muistuttavan koskennimen löytymättömyys väliltä Juankosken Karjalankoski ja Sotkamon Petäjoki oli ratkaiseva puute sille, ettei Julku hyväksynyt Pähkinäsaaren rajan kulkua Juankoskelle. Hän ei edes tutkinut tätä reittiä! Selkeän Karjalankosken puuttuminen väliltä Siiti - Kolimajärven Kolumakoski ei häntä kuitenkaan tunnu häiritsevän. Olihan seudulla niin paljon rajatradioita! Joroisten Kotkatlahden tienoilta eli Varkauden Siitiselän eteläpuolelta kyllä löytyy useita Karjala-alkuisia paikannimiä. Ne liittyivät nähtävästi Ruotsin puolen karjalaisiin, koska laatokankarjalaisia kutsuttiin venäläisiksi. Mikäli Pähkinäsaaren sopimuksessa mainittu Siitti oli Varkauden eteläpuolella, niin alue sijaitsi (Novgorodin) Karjalan rajalla. Myös länsikarjalaiset liikkuivat Joroisten seudulla. Joroisten Järvikylän alueen vanhoista suvuista ainakin Pasaset ja Kurki(set) lienevät tulleet Karjalaan luetun Mäntyharjun itäosan ja Joutsenon alueelta. Sama koskenee Pieksämäen eteläpuolella asunutta Karjalaisten sukua.

Kustaa Vilkuna löyti noin 9 km Pyhäjoen eteläpuolelta soistuneen Petäisjärven ja siitä lähtevän Petäisojan, joka olisi haettu Petäjoki (Ju s.134). Myös Julku tukeutuu tähän löytöön. Lisäksi hän viittaa Pyhäjokisuulta löytyviin lukuisiin "Raja"-alkuisiin sekä pariin "Venäjä"-alkuiseen paikannimeen, joiden nojalla hän päättelee Pyhäjoen ja edellä mainitun ehkä alunperin Pyhäjoesta haarautuvan Petäisojan Pohjanlahteen päättyväksi rajalinjaksi. Nyt "Petäjoki" päättyisi ilmeisesti mereen! Vilkunan ja Julkun mukaan siis kolmesta viimeisestä maarajapaikasta "Petäjoki" löytyy aivan Pohjanlahden rannan tuntumasta soistuneesta järvestä alkavasta pienestä Petäjäisojasta, "Karjalankoski" mitättömästä Myllypurosta eikä viimeisenkään "Kolomakosken" laita näytä olevan paljon parempi. Nämä rajapaikat eivät ehkä nykyistä Kärnänkoskea lukuunottamatta voineet olla selkeitä ja hyvin tunnettuja!

Julku esittää kirjassaan myös Jalmari Jaakkolan teorian, jonka mukaan Pattijoki on kaivattu Petäjoki (Ju s.131). Tästä hän on koonnut Jaakkolan seuraavat todisteet:
1. Nimi Kymmenen (kymen ja seitsemän kymen) virran maa, jota karjalaiset olisivat pitäneet hallussaan. Kuitenkin tämä lienee ollut vain heidän markkina-alueensa. Vaatimuksia siihen toki on voitu esittää, mutta kuinka vakavasti ne on otettava?
2. Vilkunan teorian Pielaveden kautta kulkevasta rajasta!
3. Saloisten (Pattijoen eteläpuolella) kirkko 1329 ei ollut karjalaisten maalla!
4. Satakuntalaisten vuodelta 1374 peräisin olevan tiedon mukaan Pattijoen kerrottiin olleen eräänä Turun ja Upsalan hiippakuntien välisenä rajajokena (s.157). Tämä siis koski vain Upsalan ja Turun hiippakuntien välistä rajaa! Tätä Jaakkolan teoriaa Julku ei hyväksy (Ju s.133).

Myös Pyhäjokea on ehdotettu Petäjoeksi ja joitain epämääräisiä todisteita onkin löydetty ja vasta vuodelta 1595. Suomen läänittänyt Bo Joninpoika Grip perusti linnan Vaasan Korsholmaan ainakin jo vuonna 1374. Samana vuonna hän kirjeessään arkkipiispalle mainitsee neuvottelevansa pääsiäisen aikoihin ryssänmiesten kanssa rauhasta (Ju s.184-s.185). Ilmeisesti vuonna 1375 rakennettiin Oulujokisuuhun "muukalaisten maalle" linnoitus, jota vastaan Novgorodin nuoret miehet hyökkäsivät, mutta eivät pystyneet sitä valloittamaan (Novgorodin kronikka). Siis Oulun seutu tunnustettiin Novgorodissa 1370-luvulla Ruotsille kuuluvaksi.

Pyhäjoen suu on voinut olla Pohjanlahden rannikolla karjalaisten markkina-alueen eteläraja. Kauppahan heille oli merkittävä tulolähde. Oulujoen eteläpuolisella rannikkolla oli kuitenkin pysyvä asutus ja verraten varhain mm. Saloisten kirkko. Tuskinpa 1300-luvun alussa laatokankarjalaisten väestöresurssit olivat niin suuret, että ne olisivat riittäneet kaukana sijaisevan rannikkoalueen haltuunottoon aina Pyhäjoelle asti, puhumattakaan Varkauden Siitin ja viimeksi mainitun joen pohjoispuolisesta alueesta. Näihin aikoihin Karjalassa oli levottomuuksia ja jopa kapina vuonna 1314 Novgorodia vastaan (Ki s.98-s.101), mikä varmasti on vaikuttanut väkilukuun, kauppaan ja mahdolliseen eränkäyntiin. Eipä myöskään löydy viitteitä siitä, että he olisivat edes harrastaneet eränkäyntiä Pohjois-Savossa Oulujärven eteläpuolella linjan Varkaus, Juankosken Karjalankoski, Nilsiän Syväri ja Laakajärven Petäjoki länsipuolella saati Maanselän länsipuolella yhtä pohjoisessa olevalla alueella.

Kirkisen mukaan Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsi oli tunnustanut välillisesti karjalaisten vanhan nautintaoikeuden Pohjanlahden rannikkoon (Ki s.149-s.150). Lienee kuitenkin tarpeen panna tässä asiassa hiukan jäitä hattuun. Myöhemmät novgorodilaisten tukemat karjalaisten hyökkäykset Oulun seudulle on tulkittava pikemminkin tämän tärkeän kauppa-alueen halttuunottoyrityksiksi. Useimmiten saattoi olla kyse vain novgorodilaisten seikkailunhaluisten ryöstelevien rosvojoukkojen hyökkäilyistä. Näitä hyökkäyksiä tapahtui mm. vuosina 1377, 1415 ja 1477 (Ki s.150, s.158 ja s.172). Korpelan tutkimuksen mukaan ryöstelijät ainakin aikaisemmin myös "pyydystivät" suomalaisia orjiksi (HS:n artikkeli)! Erään ryöstöretken seurauksena ruotsalaiset kielsivät vuonna 1489 karjalaisten ja venäläisten kauppamatkat Oulun alueelle saakka (Ki s.172). Moskova jatkoi Novgorodin kukistumisen jälkeen Oulun seudun haltuunottoyrityksiä 1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla. Ne johtuivat suurelta osin vain Venäjän laajentumispyrkimyksistä pohjoiseen! Rajariidat laajenivat koskemaan myös Savoa.

Huom.1! Vuosina 1490 ja 1596 venäläiset ilmeisesti liioitellusti vaativat Pohjanlahden rannalla sijaitsevaa Hanhikiveä vanhaksi rajapaikakseen. Tämä hiukan Pyhäjokisuun pohjoispuolelta löytyvä kivi oli kuitenkin Vilkunan tutkimusten mukaan ollut merenpinnan alapuolella vuonna 1323 (Ju s.205).

Huom.2! Vuoden 1551 Savonlinnan tilikirjassa mainitaan Tervossa sijaitsevan Rasvangin (Rasvannon) kalastamon sijaitsevan Ryssän rajalla (Ju s.209). Julku tulkitsee sen todistavan Venäjän rajan kulkeneen Rasvangin lähellä. Tällaisten yksittäisten tietojen todistusvoima on mitätön. Virkamiehistöllä oli sangen huono maantieteen tuntemus. Esimerkiksi vuonna 1559 Savonlinnan tileissä Rasvannon - ja myös Pisan vierellä sijaitsevan Wuotjärven kalastamon kerrottiin sijaitsevan Pohjanmaalla "Öster bottnen". Samalla Rasvannon mainittiin sijaitsevan Venäjän rajalla. (KA no 6288 s.21). Vuonna 1557 (Rantasalmen) Putkilahden kartano oli vuokrannut selvästi Rasvankia idempänä sijainneen (Nilsiän) Syvärin kalastamon. Sieltä oli saatu kuivaa ruokakalaa ja suolattua kuivaa säynettä (KA no 6244 s.11). Samalla seudulla (Juankosken) Vehkalahden kalastamosta puolestaan oli saatu suolattua ahventa ja särkeä 4 tynnyriä sekä kuivattua haukea, lahnaa, säynettä, särkeä ja ahventa yhteensä 27 leiviskää (KA no 6248 s.12). Juvan Partalan kuninkaankartanon Vuotjärven kalastamo sijaitsi todella vuonna 1559 Venäjän rajalla. Vielä vuonna 1582 mm. Muuruveden, Palandon (Iisalmen Palokki), Riistajärven(veden) ja Suurijärven (Heinäveden itäpuolella) kalastamojen mainittiin sijaitsevan liian lähellä Ryssän rajaa, joten siellä ei uskallettu kalastaa (KA no 6547 s.5).

4.7 Rajan päätepisteestä

Rajan päätepisteeksi rauhansopimuksessa mainitaan epämääräinen rajapaikka "Helsingin meri, Pohjoisessa meressä , Kajanomeressä". Petäjoesta rajalinja jatkuisi sinne. Näiksi on arveltu Oulujärveä, Pohjanlahden perukkaa, Vienanmerta ja Jäämerta. Täsmällisemmin ei kerrota, mihin pohjoinen raja sen jälkeen päättyisi; Oulujärveen, Ouluun, Kemiin, Tornioon, Vienanmereen vai Jäämereen. Joka tapauksessa tilaa jää monenlaisille spekulaatioille. Julku tulkitsee kaikkien näiden tarkoittavan Pohjanlahtea. Ruotsalaisen Rydbergin tulkinnan rajan päättymisestä Kajanomereen eli jäämereen Julku tyrmää (Ju s.127). Jos ja kun Petäjoki sijaitsee varmimmin Oulujärven eteläpuolella, lienee hylättävä Pohjanlahti rajan päätepisteenä ellei se kulkenut Oulujärven maanselkää pitkin länteen ehkä Pattijoen tienoille. Myös rajan vetäminen Jäämereen tai Vienanmereen vaatisi lisätutkimuksia. Ehkä raja päättyikin Oulujärveen, jonka pohjoispuolella sisämaassa sijaitseva jokseenkin asumaton erämaa on sisällytettävä yhteisverotettavaan "Lapin" alueeseen.

5. Rajaluettelo vuoden 1400 tienoilta (1383)


Luettelo löytyy Ruotsin valtionarkistossa olevasta pahoin vahingoittuneesta asiakirjasta, mutta sen lukukelpoinen kopio löytyy. Asiakirjasta löytyy vuosiluku 1383, mutta se ei ehkä liity itse raja-asiakirjaan. Kuitenkin aikaisemmin mainittu Bo Joninpoika Grip mainitsi vuonna 1374 kirjeessään arkipiispalle neuvottelevansa venäläisten kanssa rauhasta, joten rauhansopimus on voitu tehdä vuonna 1383 (Ju s.158, s.185, s.191 ja s.222). Joka tapauksessa uusi rajaluettelo ajoittuu kirjoitustavan perusteella vuoden 1400 tietämiin. Asiakirjan mukaan se (ja vielä vuoden 1415 luettelo) esitti "Novgorodin ja Karjalan välistä rajaluetteloa" (Pi s.30). Savo oli siis (Länsi-) Karjalan osa ja sitä hallinnoitiin Viipurista käsin!

Ruotsin ja Novgorodin välisiksi pohjoisiksi rajapaikoiksi mainitaan: Putkilahti (Haukivedessä Rantasalmelta kirkolta kaakkoon), Raikuuntaipale (Puruveden ja Oriveden Paasiselän välillä), Säimenniemi (Oriveden länsirannalla vastapäätä Rääkkylää), Somertaipale (Heinäveden itäpuolella Oriveden ja Juojärven välillä. Raja lienee kulkenut Suurijärven poikki) , Ohtaansalmi (Juojärven ja Rikkaveden välillä Outokummusta länteen), Wehkataipale ( Juankosken Vehkalahden ja Vuotjärven Kellolahden välillä), Wuotjärvi (johon Nilsiän Syvärinjärvi laskee Lastukoskea pitkin), Syvärijärvi, Somsansuu (Tiilikanjoen suulla Syvärissä), Lastujoki (sama kuin Lastukoski tosin jonossa väärässä kohtaa), Pahtasuo (ei tunneta) ja Pohjanmaa (Norrbutnin) (Ju s.213). Rajan päättymiskohtaa mereen ei mainita, joten se on luultavasti sama kuin Pähkinäsaaren rauhan aikaan.

Pahtasuo saattaisi olla sama kuin Karjalan maanselän pohjoispäässä sijaitseva myöhemmin mainittu rajapaikka Suomensuo tai paremminkin hiukan sen pohjoispuolella oleva Pahkosuo. Suomeen liittyvää nimeä näin pohjoisessa ei varmaankaan käytetty vielä 1400-luvun alussa. Toinen ehdokas Pahtasuoksi on edellä mainitun Vieremän Rotimojärven pohjoispuolella sijaitseva nykyinen Rajasuo, joka on Savon pohjoisimman kohdan kupeella. Julku arvelee sen olevan Laakajärven Petäisjoen hiukan muuttunut muoto (Ju s.217).

Lastukoski ja Karjalan maanselkä mainittiin myös myöhemmin tarkasteltavassa Turun maaoikeuden vuonna 1415 antamassa tuomiossa Hämeen pohjoisina rajapaikkoina (Ju s.219). Sen perusteella vielä tähän aikaan hämäläiset erämiehet liikkuivat Pohjois-Savossa. Mahdollisesti Hämeen ja sitten myöhempi Savon pohjoisraja kulki Karjalanmaanselän lammen pohjoispuolelta Oulujärven maanselkää länteen pitkin Rotimojärven Maanselänlampeen.

Julku ym. tulkitsevat tämän uuden rajankulun murtaneen Pähkinäsaaren rajan myös Pohjois-Savossa (Ju s.217)! Tätä ei kuitenkaan juurikaan tapahdu, jos Pähkinäsaaren raja tuli Juankosken Karjalankoskelle. Tällä uudella rajanvedolla vain otettiin paremmin huomioon Lappeen ja Jääsken asukkaiden nautintaoikeus kalastamiseen Orivedellä ja Puruvedellä sekä venereitin kulku Kaavin ohi Vuotjärvelle ja Syvärille. Viimeksi mainittua venereittiä lienevät käyttäneet lähinnä Liperin karjalaiset, joilla oli takamaita Pisan itä - ja eteläpuolella. Sitä kautta Ouluuun kulkeminen on ollut verraten työlästä. Julkunkin mukaan Puruveden ja Oriveden reittiä "ovat epäilemättä käyttäneet hyväkseen nekin karjalaiset, jotka jäivät Pähkinäsaaren rauhassa rajan länsipuolelle" (Ju s.219).

Huom.! Juankosken Vehkalahti sijaitsee noin 5 km itään Juankosken Karjalankoskesta. Toisaalta Karjalankoskesta noin 17 km pohjoiseen Vuotjärven takana sijaitsee Lastukoski. Tässä mainittu raja sijaitsee siis hyvin lähellä Pähkinäsaaren asiakirjassa mainittua Karjanlankoskea. Täten useita vanhoja tunnettuja rajapaikkoja löytyy pieneltä alueelta.

Ennen vuonna 1595 solmittua Täyssinän rauhaa on kirjattu vielä useita Suomen itärajan kulkua koskevia rajaluetteloita, joista ainakin osa esitti sen aikaista todellista rajan kulkua. Eri tutkimuksessa sama luettelo voi olla eri nimellä ja eri tarkkuudella.Vuoden 1500 tienoilla katosi Viipurinlinnasta alkuperäinen Pähkinäsaarenrauhan asiakirja. Puolin ja toisin alettiin esittää "väärennettyjä" rajaluetteloita, joiden väitettiin esittävän Pähkinäsaaressa sovittua rajaa. On epäselvää, oliko venäläisilläkään enää tallessa alkuperäistä rajasopimusta. Näihin aikoihin venäläiset kävivät merkitsemässä omia rajamerkkejään Savoon nähtävästi myös Leppävirran Osmajärvelle em. Osmankiveen. Se ei kuitenkaan sisälly venäläisten vuoden 1500 tienoilla tehtyyn rajaluetteloon ns. "Riitarajaan", joka esitettiin vuonna 1526.


Em. venäläisten "Riitarajan" rajapisteet vuodelta 1526 olivat:
Rantasalmi, Voinsalmi, Varkaantaipale, Leppävirta, Konnuskoski, Puutossalmi, Muurukoski (Muuruvedellä), Karjalankoski, Juantaipale(Karjalankosken alapuolelta Vuotjärveen), Vuotjärvi ja Lastukoski (Pi I s.339). Juantaivalta pitkin kuljettiin vielä 1900-luvun alkuun asti Vuotjärveltä Karjalankosken alapuolelle Kuopioon matkustettaessa. Myös Juvan ja Rantasalmen kuninkartanoiden kalastajat 1550-luvulla matkallaan Vuotjärvelle ja Syvärille ovat kulkeneet tätä kautta. Luettelon perusteella on jo vuoden 1500 tienoilla tunnettu hyvin Karjalankosken alue! Tämän pohjoisemmaksi ei venäläisten rajatieto ulottunut! Tässäkin luettelossa venäläiset tunnustivat Juankosken Karjalankosken rajapaikaksi. Pirinen toteaa, että karjalainen kiinteä asutus ulottui nyt Pohjois-Karjalassa tälle korkeudella. Ruotsalaiset eivät voineet hyväksyä tätä rajalinjaa, joka jätti monet Itä-Savon hyvät kalavedet mm. Puruveden, Oriveden, Riistaveden ja Juankosken Vehkalahden Venäjän puolelle. Venäläiset vaativat jopa takaisin Pähkinäsaaren rauhassa menettämäänsä kolmea "kihlakuntaa" ja myös Kainuun virrat. Tällaisen lupauksen oli antanut tanskalainen unionikuningas Hannu, mikäli venäläiset avustaisivat häntä valtakiistoissa (Pi I s.341). Syrjäinen Suomen osa voitiin hänen mielestään luovuttaa, kunhan hän vain itse pysyisi vallassa! Ruotsi kuului tähän unioniin aina Kustaa Vaasan valtaan tuloon asti.


"Ns. "Väärennetty" Pähkinäsaaaren rauhan rajaluettelo
Vuonna 1504 ruotsalainen Erik Bielke oli löytänyt tai laadituttanut Pähkäsaaren rajakirjan "kopion", jonka rajapisteiden pohjalta piti käydä venäläisten kanssa rajaneuvotteluja. Sen rajapisteet olivat Pohjois-Savossa suurin piirtein samat kuin em. "vuoden 1383" aikaiset muutamalla tarkennuspisteellä täydennettynä eli Somertaipale, Juojärvi, Ohtaansalmi, Rikkavesi, Kaavinkoski, Kaavinjärvi ja Kellotaipale (Pi I s.341, s.342). Myöhemmin vuoden 1511 tienoilla luetteloa täydennettiin Lastukoskelta pohjoiseen. Siinä mainitaan rajapaikat Lastukoski, Nurmesjärvi, Älänteenjärvi, Haajaistenjärvi, Laakajärvi, Sinervämäki, Jormasjärvi (Sotkamo), Nuasjärvi, Nuasjoki ja Käsnäjoki (Kuusamo) (Pi I s.342). Tämä rajalinja on suurin piirtein sama kuin "vuoden 1383" rajalinja, mutta ulottui ehkä pohjoisemmaksi Kuusamoon. Raja jätti Nilsiän Syvärin pohjoisosasta itärannan Palonurmen, Keyrityn ja Kärsämäen seudut Ruotsin puolelle. Pohjois-Savon maakirjat anekit vuoden 1561 luettelon mukaan on jaettu paria poikkeusta lukuunottamatta tähän rajaluetteloon perustuen. Tämä luettelo esitti suurin piirtein sen aikaista todellista rajankulkua, mutta oli väärin kutsua sitä Pähkinäsaaren rauhan rajaluetteloksi. Julku esittää myös aikaisemmin mainitun Nils Grabben nimellä tunnetun rajaluettelon, joka vastaa tässä mainittua luetteloa. Hän ajoittaa sen kuitenkin vasta vuoden 1540 tienoille. Eräs ennen 1500-luvun puoliväliä esitetty rajaluettelo tarkentaa Savon pohjoisosassa rajan Rautavaaran Älänteeltä sen pohjoispuolelle Ahvenisen järveen. Tästä raja jatkui ilmeisesti Laakajärven kautta Oulujärven maanselän (Talvivaaran kautta) yli Sotkamon Jormasjärveen (Pi s.36).


6. Hämeen ja Savon maakuntien välisiä rajatuomioita


Savossa mm. Juankosken Akonpohjassa on asuttu kivikaudella jo noin 10 500 vuotta sitten. Nuoremman kivikauden asutuksen merkkejä on lyödetty noin 7 400 vuoden takaa mm. Vuotjärven rannalta Selkälänniemeltä. Tästä ovat todisteina lukuisat kiviesinelöydöt. Niitä on valmistettu kotoisesta kvartsista, mutta myös tuontikivistä, kuten piistä ja Äänisen viherliuskeesta. Piikaapimen tai leikkausvälineen sekä piikiven kappaleita on löytänyt myös "kirjoittaja" Vuotjärveltä. Viherliuskeesta tehtyjä hienoja esineitä on tavattu Ylä-Savosta Kiuruvedeltä, Pielavedeltä, Iisalmesta ja Tuusniemeltä (Pi I s.63). Näiltä seuduilta on tehty myös pronssikauden löytöjä, kuten skandinaavista mallia oleva noin 2700 vuoden ikäinen miekka Iisalmesta (Pi I s.122). Savon erikoisuus oli Siilinjärven Pöljän saviruukut, joiden materiaaliin on sekoitettu asbestia. Sitä saatiin ilmeisesti Tuusniemen Paakkilasta. Pöljän tyyppiset löydöt on ajoitettu noin 5 200- 5 500 vuoden ikäisiksi. Viikinkiajan vakinaisesti asuttu "eräasema" on pronssikorulöytöjen perusteella sijainnut Kuopion Haminalahdessa (Pi I s.162).

Savon rautakauden kirveet ovat skandinaavista tai yleistä "suomalaista" tyyppiä. Kirveiden lähtöalueeksi on päätelty Ylä-Satakunta ja Häme. Kirveslöytöjä on tehty mm. Kiuruvedeltä, Vieremältä, Rautavaaran länsiosasta (kuului ennen Nilsiään) ja Heinävedeltä (Pi I s.156). Nähtävästi Hämeen alueelta kotoisin olleita erämiehiä liikkui Pohjois-Savossa jo ehkä 700-900 luvulla jKr. Nämä erämiehet lienevät tulleet Savoon Keski-Suomen kautta, jonne 1500-luvulla oli hämäläisille kirjattuja eräpalstoja. Hämäläisten liikkumiseen Pohjois-Savossa viittaavat vuoden 1561 "anekeista" löytyvät paikannimet, kuten Maaningan tienoilla "Hämehen salmen korva" (aneki 1783) ja Kiuruvedellä Hämehensaari (aneki 1760). Myöhemmin Pohjois-Savossa alkoi käydä eränkävijöitä Etelä-Savosta ja Etelä-Karjalasta. Rantasalmen alueella savolaista asutusta oli jo 1200-luvulla. Sitä ennen alueella liikkui erämiehiä Hämeestä jopa Hollolan alueelta käsin sekä myöhemmin Karjalasta (Rantasalmen historia/ A. Soininen s.35-s.36). Venäläisvaikutteita on kirveessä, joka on löydetty Etelä-Savosta Kangasniemeltä (Pi I s.156). Muuten nuorempaa karjalaistyyppiä olevia esinelöytöjä on tehty Ylä-Savosta niukasti.

Vanhin "Savo" on sijainnut Mikkelin ympäristössä. Sieltä on tehty runsaasti monipuolisia hauta- ja esinelöytöjä, jotka on ajoitettu noin vuosiin 900 - 1 200 jKr. Haudoista on löytynyt hopeisia naisten koruja, jäänteitä värikkäistä kankaista, vöistä hopeasoljin, ornamentein varustettu puukkoja ja lusikoita, neuloja ja naskaleita raudasta, rautakattilan osia, värttinäpyöriä kivestä ja savesta sekä pronssikattiloita. Maataloudesta kertovat sirpit, viikatteet sekä hevosten ja sikojen luut, kalastuksesta atraimet, metsästyksestä keihäät ja villipeurojen jäänteet.

Huom! Uudempien analyysien mukaan em. Mikkelin hautoihin on haudattu ruumiita vielä 1300-luvun puolella!

Luurankojen perusteella Mikkelin Tuukkalan kalmistoon haudattujen naisten keskipituus on ollut noin 157 cm ja miesten 175 cm, mikä pituus on tavallinen vain ehkä Ruotsin ja Norjan eräillä alueilla! Pisimmät miehet ovat olleet 187 cm - 190 cm, mutta jopa 200 cm pituiseksi arvioidun miehen luuranko on löydetty eräästä toisesta lähiseudun kalmistosta. Kookkain haudoista löydetty nainen oli 179 cm pitkä. Tämä väestö lienee ollut lähtöisin lännen suunnalta jo "viikinkiajalla" eli noin 800 - 900 vuotta jKr. Toisaalta haudoista on löytynyt lyhyitä jopa 142 - 148 cm pituisia naisia ja noin 155 cm pitkiä miehiä. Pienille ja lyhyille ihmisille hautoihin pannut korut ovat samanlaiset, joten mistään "kastijaosta" ei ole viitteitä. Uusin Janakkalan hautalöytö syksyltä 2013 miekkoineen noin ajalta 1100 -1300 JKr. muistuttaa vainajan pituuden suhteen (noin 180 cm) Mikkelin hautalöytöjä (Savon Sanomat 16.11.13) . Sittemin löytö on osoittautunut huomattavasti nuoremmaksi.

Osa esinetyypeistä viittaa lännestä mm. Hämeestä tulleeseen vaikutukseen ja osa taas idän suuntaan. Esine- ja koristelutyylejä on kuitenkin muunneltu omaperäisin sovellutuksin, joten voidaan puhua Mikkelin omaleimaisesta "savolaisesta" kulttuurista. Väestöstä osa lienee ollut alueen alkuperäisiä asukkaita, joiden sekaan on saapunut väkeä eri suunnilta. Savon sydämmessä siis "itä ja länsi" kohtasivat. Siitepölytutkimusten mukaan mm. Sulkavalla on kaskettu vuoden 480 jKr. tienoilla ja pysyvä viljelys on alkanut noin vuoden 1 000 aikaan. Sulkavan vanhaan asutukseen liittyy myös upea muureilla varustettu keskiaikainen linnavuori (Pi I s.190-s.224).

6.1 Hämeen ja Savon välinen rajatuomio vuodelta 1415 sekä hämäläisten ja venäjänkarjalaisten liikkumisesta Pohjois-Savossa


Kiistoja Hämeen ja Savon rajamaiden omistuksista oli ilmennyt nähtävästi jo 1300-luvun lopulla ainakin Etelä-Savon korkeudella. Vuoden 1411 jälkeen erämaiden asuttaminen kiihtyi valtiovallan toimesta. Nyt syntyi kiistoja erityisesti Sysmän ja Mäntyharjun välillä olevien erämaiden hallinnasta. Valtiovalta puuttui asiaan. Rajaa tutki tarkastuslautakunta. Vuonna 1415 Turun maaoikeus antoi asiasta tuomionsa, joka on vanhin Hämeen ja Savon heimorajasta annettu päätös. Se koski myös Satakuntaa ja Lapveden karjalaisia. Tässä sopimuksessa on maininta myös Venäjän vastaisesta rajasta (Ju s.59-s.61).

Tuomion mukaan rajapaikat olivat: Ankapora (Anjalankoski), Naulasaari, Muurasmäki, Suonnejoki, Lastakoski "eller" tai Karjalanmaaselkä. Rajan päättymiskohta oli epäselvä. Se piti sopia myöhemmin periaatteella "Minkä näistä kahdesta rajasta ryssänmiehet ja Pohjanmaa tunnustavat (Huilka aff thessom twem raam rydzaekarla och Norrebotn tilsta, thaer theris raar möta, the skal offversta hywudhraa bliffva". Siis ylimmän päärajan tuli sijaita siellä, jossa Novgorodin ja Pohjanmaan rajat kohtaavat eli Lastukoskella tai Karjalan maanselällä.

Kirjoittaja olettaa Karjalan maanselän sijaitsevan Pielaveden, Koivujärven ja Pyhäjärven tienoilla ja viittaa J. Rinteen, A. Vilkunan, K. Vilkunan ja Y. S. Koskimiehen tutkimuksiin Hämeen, Savon ja Pohjanmaan rajoista. Kuitenkin rajan päätymiskohta sopii paremmin Nilsiän Lastukoskeen ja sitä seuraavaan Petäjokeen, joka kahdesta mahdollisesta oli mitä ilmeisimmin se, joka idästä Karjalan maanselältä laskee Sotkamon Laakajärveen. Jos Savoa pidettiin siihen aikaan vain Karjalan osana, voisi Maanselän tulkita Karjalanmaanseläksi. Hämeen ja Savon välinen raja vakiintui Suonenjoelta pohjoiseen Maanselän linjalle eli kulki Pielaveden, Koivujärven ja Pyhäjärven tienoilla. Siitä pohjoiseen alkoi Pohjanmaan ja Savon välinen raja.

Edellä jo todettiin, että tämän rajatuomion perusteella Pohjois-Savo oli vielä 1400-luvun alussa hämäläisten nautinta-aluetta. Hämäläisten kiinteä asutus ulottui Joutsan korkeudelle ja savolaisten vasta Juvalle ja sen pohjoispuolelle Rantasalmelle. Juvalla oli kappelikirkko jo ennen pitäjän perustamista (Pi I s.325) Kun Juvan kirkkopitäjä perustettiin vuonna 1442, mainitaan pitäjän lautamiehinä Juan Pitkäynen ja Laureus Hwiwarinen (Pi I s.326). Edellinen ilmeisesti oli asui Varkaudessa (Pitkälänniemi). 1540-luvun maakirjojen mukaan tätä sukua asui vain Varkaudessa ja Savonlinnan kaakkoispuolella Säämingissä. Hyväristen sukua puolestaan löytyy 1500-luvulla Leppävirran ja Kuopion väliltä Puutossalmelta. Todennäköisesti kiinteä asutus jo ulottui ainakin 1440-luvulla Leppävirran korkeudelle. Hämeen ja Savon rajan päätepiste piti ratkaista vuonna 1416 Kontamassa, mitä ei kuitenkaan tehty. Idässä "Savon raja" Venäjää vastaan ulottui siis nyt Nilsiän Lastukoskeen tai luultavimmin Talvivaaran eteläpuolelle Petäjokeen tai sen koillispuolelle Maanselänlammen lähelle. Savon rajan päätyttyä alkoi Pohjanmaan ja Venäjän välinen raja.

Huom.! Sanonta "Lastakoski eller Karjalamaanselkä" tulkittaisiin 1600-luvulla Savossa seuraavasti: "Lastukoski ja sen jälkeen Karjalanmaanselkä"! Tämä tulkinta "eller"-sanan kohdalla näkyy lukuisissa tilanhaltijoita koskevissa tiedoissa. Edellä todettiin, että 1500-luvun asiakirjoissa Norrbotn oli myös Savon pohjoisosan nimi!

Verrataan tätä tuomiota sen aikaiseen Suomen itärajan kulkuun. Savon pohjoisosassa vuoden 1323 Pähkinäsaaren raja kulki (Varkauden) Siitin, (Juankosken) Karjalankosken, (Varpaisjärven Korpisen) Kalliokosken kautta Sotkamon Laakajärven Petäjäjokeen Talvivaaran eteläpuolelle. Tätä oletusta vahvisti "vuoden 1383" rajalinja (Kaavin kaakkoispuolella) Ohtaansalmi, (Juankosken) Vehkataipale, (Pisan eteläpuolella) Vuotjärvi, (Pisan kupeella länsipuolella) Lastukoski, (Nilsiän) Syväri, (Syvärin pohjoispäässä) Somsansuu ja Pahtasuo. Jälkimmäinen paikka lienee sijainnut Talvivaaran koillispuolella.

Tässä käsitellyn rajatuomion mukaan Hämeen ja Savon raja kulki siis Suonenjoelta Lastukoskelle. Siitä pohjoisen suuntaan aina Laakajärven Petäjoelle tai Maanselälle saakka oli voimassa "vuoden 1383" raja. Siten Hämeen ja Savon välinen raja loppui sekä Pohjanmaan ja Novgorodin raja alkoi joko Lastukoskelta tai Karjalan maanselältä (tai Oulujärven maanselältä Vieremän Rotimojärven kohdalta!). Pohjalaisilla ei liene juuri ollut mitään intressejä Nilsiän Syvärin pohjoispuolisiin erämaihin eikä tietojakaan tästä alueesta. Venäläisistä saamansa huonon kokemuksen perusteella he varmaan kuitenkin halusivat pitää nämä mahdollisimman kaukana, joten heidän ja "Venäjän" välisen rajan alku lienee sovittu Karjalanmaanselälle; mikäli sitä yleensä sovittiinkaan. Savon pohjoisosa jäi ilmeisesti vielä hämäläisten valvontaan. Kuitenkaan Hämeessä ei näyttänyt tähän aikaan olleen suurempaa kiinnostusta Lastukosken pohjoispuolisiin Itä-Savon erämaihin. Turkisten, puhumattakaan kaloista, rahtaaminen Hämeeseen on sieltä ollut hankalaa. Kaukaisimmat eränkävijät tulivat Hämeenlinnan läheltä Harvialasta, Lepaalta ja Pälkäneeltä asti (MJPii s.106).

Tarkastellaan seuraavaksi viitteitä hämäläisten oletusta liikkumisesta Pohjois-Savossa. Hämäläisten erämaita oli kiistatta Keski-Suomessa Keiteleen Vuonamonlahdessa ja Pielaveden luoteispuolella Koivujärvellä. Näiltä seuduilta erämiehet liikkuivat ainakin aikaisemmin Joroisten tai Leppävirran Sorsakosken kautta Rantasalmen alueelle, josta paikannimien vertailijat ovat löytäneet joitain yhtäläisyyksiä vastaaviin hämäläisiin nimiin. Tästä pitäjästä löytyi 1500-luvun puolivälin aikoihin Hämeenaho ja Hämeenlaksi (Pi I s.293).

Pielaveden seudulta itään Iisalmen reitille päästiin kahtakin vesitietä Maaningalle, joista toinen johti Kurolanlahden pohjoispuolelle Pulkonkoskelle ja toinen hivenen pohjoisempi Tuovilanlahteen. Pielavedeltä pohjoiseen päästiin Sulkavanjärven tai Rytkyn kautta. Pohjoisimmassa hämäläiset eräkulkijat lienevät oleskelleet Kiuruveden - Luupuveden korkeudella, josta vanhoista maakirjoista löytyy edellä mainittu hämäläisiin liittyvä "Hämehensaari" Kustaa Fincken myöntämässä anekissa 1760 ( Lappalainen, Tiihonen). Täältä päästiin Iisalmen länsipuolelle Haapajärven kautta. Tätä todistaa mm. tieto vuodelta 1788, jolloin Kustaa III sodan aikaan kiuruveteläisen Henrik Tikkasen purjeella varustettu 3-soutuinen vene oli tuotu Kuopion puolelle (Kuopion kevätkäräjät 1791 §249). Tosin tähän aikaan lienee jo koskipaikkoja kunnostettu vesiliikennettä silmälläpitäen.

Toisessa Kustaa Fincken myöntämässä anekissa 1763 (Råttinen, Heikurinen) esiintyy "Hemehensaari", joka lienee sijainnut Pielaveden - Iisalmen välisellä alueella Ruotaanmäen seudulla. Hämäläiset pääsivät Pielaveden kirkonkylän alueelta jokea pitkin pohjoiseen Lapinlahden korkeudelle Lampaanjärvelle, jonka pohjoispuolella sijaitsee Ruotaanmäki. Matka Lampaanjärveltä Lapinlahden kirkonkylään Onkiveden taakse ei ole kovin pitkä. Ruotaanmäen länsipuolella Koivujärven suuntaan sijaitsi Sulkavanjärvi. Sen nimisen järven alueella oli Koivujärven ohella eräomistuksia 1400-luvun puolivälissä em. hämäläisellä kartanonomistajalla Birgitta Klauntyttärellä (MJPii s.104). Toinen pieni Sulkavanjärvi löytyy "sisämaasta" hiukan Koivujärven eteläpuolelta. Hämeen ja Savon raja kulki jo siihen nimenomaan ensin mainitun Kiuruveden Sulkavanjärven kautta, mikä edessä päin nähdään. Nimi "Sulkava" näyttäisi pysyneen muuttumattomana hämäläisten eräajalta. Läheisen Rytkynjärven Kärkäisten sukunimen arvellaan olevan hämäläisperäisen (Pi s.267) (vrt. myös aikaisemmin mainittu paikannimi Kerkonkoski). Maaningan seudun vesialueet, kuten Kurolanlahti ja Tuovilanlahti nimettiin nähtävästi uudelleen nimiä vastaavien sukujen muutettua tälle heimojen "raja-alueelle".

Kartan mukaan Hämeenmäki löytyy Sonkajärven itäpuolella. Kartalta löytyvä Vieremän Salahminjärven eteläpäästä sijaitsevan Hämeenlammin nimi juontunee kuitenkin vanhasta maanomistajasta Pekka Hämäläisestä. Toisaalta Iisalmen vuoden 1807 talvikäräjien luvussa 490 mainitaan maakappale "Savonpeldo" Vieremän Salahmin (Salaman) maakiistojen yhteydessä; siis läheltä Hämeenlampea! Siten Hämeen ja Savon välinen vanha raja on ehkä sittenkin jossain vaiheessa kulkenut Salahmin kautta. Tältä alueelta ei vanhastaan tunnettu ketään sukunimen "Savolainen" haltijaa. Lähin sellainen löytyi vuonna 1558 Rantasalmen pitäjän alueelta. Vuoden 1652 Kajaanin kesäkäräjien pöytäkirjassa mainitaan Oulujärven tai Sotkamon alueen asukkaat Mats Thomasson Hämäläinen ja ja tämän veli Thomas, joten myös näiden mukaan on voitu nimetä kartoilla esiintyviä Häme-alkuisia paikkannimiä!

Muita saman sukunimen omistajia olivat Siilinjärven alueella asuneet Lauri ja Paavo Hämäläinen sekä Pielavedeltä löytynyt Olli Hämäläinen. Paavo asui ilmeisesti Siilinjärven Kevättömällä ja Lauri sen itäpuolella Siilinjärven Rissalan lentokentän lähellä. Kartan mukaan Savon pohjoisosasta löytyy useitakin sanasta "Häme" johtuvia paikannimiä, jotka saattavat ovat edellä mainittuja nuorempia. Niitä kuten em. Hämeenmäkeä ei löytynyt anekeista. Toinen Hämeenmäki löytyy Onkiveden eteläpäästä pari kilometriä itään valtatie 5 suuntaan. Siellä oli Tavinsalmen kartanolla vuonna 1558 ruiskaski (KA no 6281 s.18). Tästä mäestä riitelivät myöhemmin kartanon vuokralaiset.


Nähtävästi hämäläiset kulkivat jonkin verran myös Iisalmen reitiltä itään Nilsiän Syvärin ja sen pohjoispuolisille seuduille. Anekeista löytyy hämäläisiin viittaava paikannimi Maaningalta "Hämehen salmen korva" (aneki 1783 Haloset). Samalta seudulla oli myös "Hämehen saaren luhta" (aneki 1788 Korhonen, Ihalempinen, Leskinen). Käärmelahdessa sijaitsi " Hämehenlammen eteläpuoli". Tältä korkeudelta idän suuntaan Syvärille johtivat Lapinlahden eteläpuoliset hankalat vesireitit Ala-Pitkän tai Pajujärven kautta Varpaisjärven eteläpuolelle Lukkarilaan (Pyöreisenjärvi). Siitä saatettiin jatkaa Tahkovuoren pohjoispuolelle ehkä Jouhilahteen Viitasenrannan kautta. Syvärin eteläpäästä löytyi hämäläisten tietämä Lastukoski. Ehkä tälle Nilsiänreitille päästiin myös Iisalmesta pohjoiseen Sonkajärvelle ja Sukevalle asti Matkusjokea pitkin. Sukevalta puroreittejä johti kaakkoon Nilsiänreitin Haapajärvelle ja Kiltualle. Kulku Maaningalta Siilinjärven, Muuruveden, Karjalankosken ja Vuotjärven kautta Lastukoskelle olisi ollut vaikeaa.

Pielaveden "hämäläisalueelta" todella käytiin Nilsiässä. Vuoden 1604 Tavisalmen talvikäräjillä 13. helmikuuta saivat sakot ensimmäisen tunnetun nilsiäläisen uudisasukkaan Thomas Ahosen ohella pielaveteläiset Erik Larsson ja Henrik Rytkönen sekä Powell ja Staffan Niskanen. He olivat polttaneet rantasalmelaisten Jöns Luttisen ja Lasse Pirisen metsää (KA no 6703 s.99). Luttisten maat (aneki 1582) sijaitsivat Nilsiänkylän tuntumassa sekä Syvärin saarissa ja Piristen (aneki 1528) siitä itään Syvärin itärannalla. Täyssinän rauhan solmimisen jälkeen Tavisalmen pitäjän länsiosien asukkaat kävivät katsemassa uusia kaskimaita nyt virallisesti vahvistetun valtakunnan rajan tuntumassa. Rytkösillä oli vanhastaan palstoja Siilinjärven ja Lapinlahden rajaseudulla Mikkajärvellä (aneki 1761 Soinisen mukaan). Myös Joan Niska löytyy Siilinjärven Jännelahden kylän asukkaana jo vuonna 1557.


Miten Pohjois-Savossa kutsuttiin Oulujärven aluetta 1550-luvulla?

Savonlinnan voudintileistä mm. vuosilta 1557 - 1558 löytyy muutama Savon pohjoispuoleiseen alueeseen liittyvä tieto. Kun Oulujärvelle perustettiin v. 1552 Kustaa Vaasan käskystä nykyisen Kajaanin tienoille kuninkaankartano, sen ruokahuoltoa hoidettiin Pohjois-Savosta käsin. Ensin mainittuna vuonna Oluff Personille Oulujärven voudille Lapinmaa "... fougte udh Ulå träsk Lappemarcke" oli toimitettu Tavinsalmen kuninkaankartanosta (Maaningalta) 17. kesäkuuta 5,5 pannia ruista, maltaita, ryynejä, voita, suolaa, kuivaa säynettä sekä lampaita ( KA no 6255 s.46 sekä s. 65). Toisessa kohtaa häntä nimitettiin myös Kajaanin voudiksi (no 6255 s.65 ). Myöhemmin voudin asemapaikaksi määritellään usein Oulun Erämaa "Ulo Ärimarck" (mm. Tavinsalmen kartanon inventaario v.1558 KA no 6281 s.44 ) Tavinsalmen pitäjän alueella maksoi kalaveroa 5 lappalaisperhetta kukin 2 leiviskää. Heidän sijaintinsa oli ilmoitettu Tavisalmen takamaa "udi Taffvisalm utmarck" (KA no 6255 s.64). Toisaalta Oulujärven aluetta nimitettiin tähän aikaan ilmeisesti vain käräjillä ja vain Tavinsalmen eteläpuolisissa pitäjissä Kainuuksi (kts. Pi s.293). Tavinsalmen alueen voudintileissä ei siis Oulujärven aluetta pidetty Kainuuna tai Venäjän maana. Rajantakaisten karjalaisten eli "ryssien" kanssa käytiin äskeisestä sodasta huolimatta vaihtokauppaa, jossa nahkoja vaihdettiin värikkääseen palttinaan, "ryssän peittoihin" jne. . Jo vuonna 1557 Rantasalmen kartanoiden toimesta kalastettiin edellisen vuoden sotatoimialueella "I norrebothen" mm. Juankosken Vehkalahdella "Weckelax" ja Nilsiän Syvärillä "Seffveri".


Anekit antavat pari viitettä rajantakaisten karjalaisten "venäläisten" eli "ryssien" käynneistä Juankosken Karjalankosken pohjoispuolella Iisalmen- ja Nilsiänreiteillä. Heihin liittyviä nimiä löytyy todella vähän. Maaningan Venäjänsaarta ei löytynyt. Saaren vanha nimi olikin Tenhusensaari. Osa siitä kuului Henrik Venäläiselle (aneki 1781), jonka mukaan sen nimi muuttuikin. Tenhusia asui lännempänä Pielaveden alueella, josta käsin nämä lienevät jo aikaisemmin käyneet täällä Iisalmenreitin varrella. Matkat Maaningalle lienee tehty edellä mainitun Kurolanlahden kautta. Isonvihan aikaan samaa reittiä kulkenut 1000 miehen vahvuinen vihollisjoukko vuosi voittoisan Kyrön (Napuen) taistelun jälkeen yllätti maaninkalaiset Matinpäivän tienoilla helmikuussa 1715. Ryssien matka jatkui talojen ryöstelyn merkeissä Kuopion kautta etelään. Kuitenkaan ketään ei tietävästi tapettu eikä taloja poltettu Kuopion suurpitäjän alueella. Tsaarin joukot mellastivat Keski-Suomessa jo heti Kyrön taistelun jälkeen (MJpii). Suorin tie Kyröstä kulki Viitasaaren kautta. Pohjoisempaa Sonkajärven korkeudelta anekista 1758 (Häyrynen, Liikainen) kuitenkin löytyy "Wänehenjerfven pohjoispää", joka oli myöhemmän tiedon mukaan kirjattu anekiin vain rajankulun takia. Aneki on myönnetty Savonlinnan päällikön Kustaa Fincken aikana 1548-1561. Pienet Venäänjärvet löytyvät Sonkajärven ja Sukevan väliseltä vesireitiltä, joten "Wänehenjerfven pohjoispää" ilmeisesti tarkoittanut Venäjänjärven pohjoispäätä. Kartoissa näkyvä Venejärvi taas sijaitsee Raudanveden ja Ison Viinijärven välillä eli eräällä Nilsiän Syväriltä Oulujärvelle johtavalla mahdollisella vesitiellä. Se löytyy Huttusten anekeista 1745 ja 1746.

Toinen ehkä liperiläisiin liittyvä nimi "Wiinijärven maa" esiintyy anekissa 1749 (Rautapartanen, Oinonen). Sen myöntäjä Jöran Månsson toimi Savonlinnan päällikkönä vuosina 1567-1575. Kuten edellä todettiin, Iso Viinijärvi sijaitsee Oulujärvelle johtavalla kulkureitillä. Pohjois-Savoon hyökkäsi alkuvuodesta 1556 noin 600-miehinen vihollisjoukko. Syvärillä 8 kalastajaa surmannut osasto tuli Liperin Viinijärven suunnasta. Molemmat nimet voisivat juontua Oulujärven suuntaan ja sieltä Ouluun matkanneista karjalaisista vihollisjoukoista tai kauppamiehistä. Iisalmen Koljosten anekissa 1748 mainitaan Huotarinlahti "Hotarin laxi" saattaa tulla aikaisemmasta maanomistajan nimestä, joka nähtävästi muutti Oulujärven puolelle. Siellä tätä myös Etelä-Savossa esiintyvää sukua asui myöhemmin. Esimerkiksi vuoden 1652 Kajaaninlinnan talvikäräjien pöytäkirjassa mainitaan "Eskill Huotari". Venäjän suuntaan viittava nimi näkyy Sonkajärven korkeudella anekissa numero 1750 (Kaarakaiset) muodossa "Wäneh (Wänch) poli Itämäki". Palstan oli myöntänyt Jöran Månsson eli se ajoittuu noin vuoden 1570 tienoille. Vuoden 1664 maakirjojen tarkastuksen mukaan Siilinjärven Rissalan Rissaset asuivat Wenakoin(Wanakoin)aholla, joka siis sijaitsi Rissalan lentokentän lähellä. Se nähtävästi sijaitsi vanhan Venäjän rajan suunnalla siihen aikaan, kun raja kulki jossain Juankosken Karjalankosken tienoilla. Samalta alueelta löytyy myös Karjalanharju (v. 1746 käräjät s. 1190)

Huomautus! Suomen Historian Pikkujättiläisessä professori Vahtola hyväksyy Juankosken Karjalankosken Pähkinäsaaren rauhan rajapaikaksi. Lisäperusteluna asialle hän käyttää Juankosken kirkonkylän viereltä löytyvää Talvisaloa, joka olisi saanut nimensä lappalaisten talvileiristä. Sitä nimeä ei kuitenkaan löydy anekeista eikä vuoden 1664 maantarkastuksen yhteydessä. En ole havainnut kyseistä nimeä vielä 1700-luvun käräjien Juankosken seudun maakiistoja koskevista asiakirjoissakaan. Reilu 10 km Karjalankoskelta länteen Murtolahden kupeelta löytyy toinen Talvisalo, jonka nimi esiintyy ainakin jo 1600-luvulta lähtien. Historian Pikkujättiläisessä katsotaan mm. nimien matkus, oulu, tiiri ja salin liittyvän hämäläisten eräretkeilyyn. Tiirijärvenmaa mainitaan vuonna 1664 nilsiänkyläläisten maakirjoissa. Se sijaitsi noin 10 km Lastukoskesta länteen. Tiiri kuitenkin näyttää liittyvän lintuun "tiira", joita pesii mm. Tiirinjärvellä. Oulunsaari löytyy kartan mukaan Lastukosken pohjoispuolelta Syväristä. Se ei sijaitse minkään hyvin tunnetun Ouluun johtavan kulkutien varrella. Nimi salin mm. Siilinjärven alueella ja Nilsiän Syvärin pohjoispäässä liittynee sukunimeen "Salin". Tämän sukuinen asukas mainitaan Syvärinkylässä 1650-luvun tienoilla. Hän nähtävästi asui Siilinjärven Hakkaralan mailla Syvärin Kärsämäellä. Matkus (satama) löytyy Kuopion kaupungin eteläpuolelta ja Matkusjoki Sonkajärveltä. Myös Maaningan Tavinsalmen kuninkaankartanon läheltä löytyi 1550-luvulla Matkussaari, jossa sijaitsi kartanon eräs niitty.

Anekit eivät unohtaneet savolaisiakaan. Aikaisemmin mainitusta anekista 1760 (Lappalainen, Tiihonen) esiintyy myös "Savonniemi", joka sijaitsee Vieremän korkeudella Kiuruveden Luupuveden länsirannalla. Lapinlahden Nerkoon itäpuolella sijaitseva "Savonneva" löytyy anekista 1717 (Kukkonen, Kähköset), samalta seudulta "Savonnevan suo" anekista 1769 (Martikaiset) ja "Savonjärvi" Lapinlahden kirkonkylän itäpuolelta anekista 1781 (Pöksänen).

Yleisesti ottaen anekeista hämäläisiin viittaava runsaslukuisempi paikannimistö löytyy Pohjois-Savosta Maaningan kirkonkylän itäpuolelta ja siitä pohjoiseen sekä luoteeseen ulottuvalta alueelta, kun taas venäläisiin eli karjalaisiin viittaavat pari nimeä esiintyvät huomattavasti tätä pohjoisempana, toinen Iisalmen - ja toinen Nilsiän reitiltä Oulujärvelle johtavalla vesitiellä. Savolaisiin liittyvät paikat löytyvät Kiuruvedeltä ja Lapinlahdelta. Iisalmenreitin varsia alettiin Soinisen mukaan asuttaa 1520-luvulta alkaen suurimmaksi osaksi juvalaisten ja rantasalmelaisten toimesta. Nilsiän reitin varret maat jaettiin pääsääntöisesti Kustaa Fincken aikana 1548-1561. Niihin pääsivät osallisiksi myös leppävirtalaiset. Syvärin pohjoispuolella olevan Kustaa Fincken myöntämä Luomaisenjärven ympäristö (aneki 1744 Jääskeläiset, Kähkönen) osoittautui maakirjojen tarkastuksessa 1664 todelliseksi "rajamaaksi". Anekien maapalstojen myöntäminen jatkui 1570-luvulle ja viimeisten rajamaiden jopa 1600-luvun alkuun saakka. Tavisalmenpitäjäjän Savilahden neljänneksen; siis myös Iisalmen alueen anekit on tarkastanut lautakunta, jonka jäsen Sigfred Hartwiksson (Hartikainen) löytyy voudintilien henkikirjoista vuosina 1585-1616. Lautamieheksi hänet mainitaan jo ensin mainittuna vuonna. Ehkä jo tässä vaiheessa on saatettu tehdä nimiin joitakin muutoksia. Myöhemmin nämä verollepanomaakirjat jouduttiin kokoamaan uudelleen.

Voi vain arvailla, kuinka nämä anekeista löytyvät niukat tiedot liittyivät Savon pohjoisosan vanhoihin eräomistussuhteisiin. Näyttää kuitenkin siltä, että hämäläisten vanhat eräalueet ulottuivat Maaningan kirkonkylän itäpuolelta Lapinlahden länsipuolelle sekä pohjoisempana Kiuruveden itäpuolelle. Maaningan Tavinsalmen kuninkaankartanoa 1540-luvulla ei siis rakennettu laatokankarjalaisten vanhoihin erämaihin vaan hämäläisten. Samoihin aikoihin Kajaaninlinnan paikalle perustettu kuninkaankartano valvoi ja häiritsi laatokankarjalaisten vanhaa kauppatietä Ouluun. Jossakin vaiheessa savolaiset tunkeutuivat anekien perusteella Juvan ja Rantasalmen seuduilta hämäläisten erämaihin ja niiden itäpuolelle. Laatokankarjalaiset liikkuivat lähinnä aivan tarkastelualueen pohjoisosassa nähtävästi vain läpikulkumatkalla Oulun suuntaan. Teoriat itäkarjalaisten vilkaasta eränkäynnistä tai peräti vanhoista nautinnoista Pohjois-Savossa voitanee unohtaa.

Jos tarkastelee vastaavaa nimistöä nykyisten karttojen perusteella, saisi näiden kolmen heimon tai Ruotsin ja Venäjän nautinta - tai valtarajoista toisenlaisen kuvan. Jotkut niistä, kuten Sotkamon Laakajärven itärannalta löytyvä Venäjänniemi tai Rautavaaran Älänteen länsipuolella kohoava Venäjänmäki todella liittyvät "rajamuistoihin", mutta ne lienevät syntyneet ehkä 1500-luvun jälkipuoliskolla tai jopa 1600-luvun lopulla. Stolbovan rauhassa 1617 saatuja Kaavin, Rautavaaran ja Valtimon seutuja sekä niiden itäpuolisia alueita kutsuttiin vielä 1600-luvun loppupuolella Venäjäksi "Ryssland" ja sittemmin Karjalaksi "Karelen". Aikaisemmin kerrottiin, kuinka vielä vuoden 1654 Kuopion talvikäräjien pöytäkirjassa mainitaan Riistaveden Vartiaisten ostaneen "Käkisalmen ryssiltä" Kaavin kirkonkylän länsipuolelta suon (niityn), joka sijaitsi "Tuomarin paalun (Duomarin paalin) ja Kellolahden välillä". Käkisalmen ryssillä tarkoitettiin siis Kaavin asukkaita, joista suurin osa oli lähtöisin Savosta. Kellolahti sijaitsee muutamia kilometrejä Juankosken Karjalankosken itäpuolella. Professsori Kirkisen tiedon mukaan Lastukoskea olisi joskus kutsuttu Karjalankoskeksi. Se sijaitsi 1700-luvulla "Karjalan" rajan lähellä. 1660-luvulla Iisalmen- ja Nilsiän reittien väliseltä alueella Syvärin pohjoispuolelta löytyi jo Karialankylä ja sen asukas Olof Olofsson Karialainen (maakirjojen tarkastus s. 511 Pajumäki)

6.2 Kaarle Knuutinpoika Bonden tuomiot vuosina 1446 ja 1452


Savon asutuksen levittyä Hämeen vastaiselle rajalle ja jopa sen ylikin jouduttiin maakuntien välillä rajariitoihin . Vuosina 1446 ja 1452 Kaarle Knuutinpoika Bonde antoi tuomioita. Vuoden 1446 tuomion mukaan Hämeen ja Savon välisiä rajapaikkoja olivat: Hankamäenpää (Hankasalmen kirkonkylän länsipuolella, Armissaari (Armisveden Honkasaari), Vihtavuori (Vihtamäki Armisveden koillispuolella), Myhinmäki (Myhinjärven länsipuolle), Kainuunsaari (Kajusaari Koskelovedessä), Vaajasalmi (Iisveden ja Rasvangin välissä), Airosalmi, Äyskoski Koskiselän ja Nilakan välissä), Kirvilä (Nilakan itäpuoli) , Haapajoensuu (Haapajärvestä Pielaveteen koillisesta laskeva Lampaanjoki eli Haapakoski), Hirvivuori (Hirvijärvi Pielaveden Vaaraslahdesta koilliseen), Sulkavanjärvi (Kiuruveden eteläpuolella Rytkyltä itään), Mäntyvuori (ehkä Honkaharju Kiuruveden Ruutanan seudulla), Kyrönjärvi (ehkä Kiurujärvi), Lapiojärvi (lienee Luupuvesi) ja Kalliovuori (ehkä Vieremän Isomäki Rotimojärven kaakkoispuolella) (Pi I s.317). Raja Kiurujärveltä pohjoiseen on saattanut kulkea Luupuveden ja Vieremän Salahminjärven kautta Isomäkeen. Nykyinen Kiuruveden kirkonkylä sijaitsee Kiuruveden länsipäässä.

Tässä rajatuomiossa mainitaan myös kunkin rajapisteen etäisyys edellisestä rajapaikasta, joten suuria virheitä siinä ei voi tehdä. Tämä väli on noin 6 km-20 km. Rajatuomiossa kuvaillaan myös eräalueiden laatua. Esimerkiksi Haapajoen ja Hirvivuoren välillä "hyvää oravametsää ja hyvää kalavetta. Metsä on enimmäkseen Savon puolella, vain pieni niemi Hämeen puolella. Vesi on enimmäkseen Hämeen puolella ja vähän Savon puolella"(Pi I s.320). Tämä uusi rajatuomio vahvistaa edellä oletetut hämäläisten eräomistukset nykyisen Savon puolelta. Vain Maaningan seutu näyttää jäävän niiden ulkopuolelle. Se oli nähtävästi jo joutunut kiinteämpään savolaisten eränautinnan piiriin. Juvan kirkkopitäjä oli jo perustettu vuonna 1442. Kuten aikaisemmin mainittiin, Savon kiinteä asutus ulottui Varkauden tai ehkä jopa Leppävirran korkeudelle. Jos verrataan tähän vuodelle 1561 kirjattuja Savon anekeja, niin savolaisten maita oli mm. "Koivujärven pohjois puoli" (aneki 1761 Rytköset ) ja Pienen Salmen Koivujärvi (aneki 1772 Kardinen, Pernäinen). Kiuruveden Rytkyn Rytkösten anekissa mainitaan myös "Kotajärfwen Eteläpoli" Savijärven pohjoispuolelta aivan vuoden 1452 Hämeen ja Savon rajalta (KA). Jälkimmäisestä Kustaa Fincken myöntämästä anekista löytyy myös "Maaselän teus Randa" eli Maaselän tausranta. Ne ulottuivat siis ilmeisesti jo Suomenselän taakse. Lisäksi siinä on maininta vielä jakamattomasta "Almameligh Jordh" maasta sekä "Riitajärfwen Ranta". Jälkimmäinen liittynee vanhoihin maakiistoihin hämäläisten kanssa(KA). Kaartinen lienee ollut lähtöisin niinkin kaukaa kuin Juvan ja Sulkavan rajaseudulta, jossa vieläkin sijaitsee Kaartila!

Vuoden 1452 tuomiossa raja siirtyi lännemmäksi Kuninkaansaari (Iisvedessä) ja sitten Joutsensalmi Pielaveden itärannalla. Siitä se johti pohjoiseen Savijoensuuhun Pielaveden Laukkalaan jatkuen Maanselälle. Päästepistettä ei mainita. Se voisi olla ns. Rillankivi tai Mikkolanmäki Koivujärven koillispuoella (Pi I s.321). Rillankivi sijaitsee Keiteleestä pohjoiseen Koivujärven länsipuolella. Näissä Bonden asiakirjoissa mainitaan "Savon asukkaat", joten ainakin jo tähän aikaan Savo käsitettiin omaksi maakunnaksi. Valtakunnan rajasta löytyy tässä yhteydessä maininta (Ju s.204): "Maanselkä, mikä edellä nimetty harju (aas), joka erottaa Venäjän ja Pohjanmaan niin ja Hämeen, Savon ja Pohjanmaan". Julku tulkitsee Maanselän Venäjän ja Pohjanmaan rajaksi. Maanselkä kuitenkin ympäröi koko Pohjois-Savoa kolmelta sivulta, joten Pohjanmaan ja Venäjän raja sijaitsi varmimmin Karjalan maanselällä.

Alussa jo todettiin, että vuoden 1561 "anekien" mukaan savolaisten maanomistukset eivät juurikaan ulottuneet linjan Karjalan maanselän lampi – (Rotimojärven) Maanselän lampi pohjoispuolelle. Oulujärven erämaahan savolaisia muutti enemmän vasta Kustaa Vaasan käskystä 1550-luvulla ja silloinkin usein sakkojen siivittämänä (Pi s.292). Jos karjalaisten Pohjanlahden valtatien vartta Oulujärven alueella pidettiin Venäjän valtapiiriin kuuluvana, niin se saattaisi selittää Maanselän Venäjän ja Pohjanmaan rajaksi.

7. Vuoden 1595 Täyssinänrauhan rajan pohjoisista rajapaikoista


Vuonna 1570 syttyneen verisen 25 vuotta kestäneen sodan päätti Täyssinässä solmittu rauha vuonna 1595. Rauhansopimuksen solmimisen jälkeen alkoi vaivalloinen rajankäynti. Savon pohjoisosassa mainitaan rajankävijöiden johtajista Axel Kurjen alaiset Hans von Oldenburg ja Ambrosius Henriksson (mm. KA no 1641 s.94). Merkittävää roolia rajankäynnissä esitti myös kuopiolaisen papinpoika Johan Larsson Kauhanen (Skopa), joka oli rajankäynnissä mm. Rajasuolla maaliskuun 23. päivänä 1596 (KA no 1642? s.77). Tämä Rajasuo sijaitsi Sotkamon itäpuolella nykyisellä Suomen itärajalla.

Täyssinän rauhan raja kulki Savon pohjoisosassa Ohtaansalmelta Rikkavedelle, Kaavinkoskelle, Kaavin pohjoispuolelle Kellolahteen, jonka rajamerkki löytyy nykyisin Kaavin kirkonkylän urheilukentän läheltä suuresta kivestä. Kaavilta raja jatkui Juankosken Vehkalahteen Venäjänniemen kärkeen, jossa rajamerkit löytyvät suuresta rantakivestä nimeltä Paksu Martti. Vehkalahdesta raja kulki maalinjaa pitkin Wuotjärven Kellolahteen, jossa rajamerkki hakattiin pieneen rantakiveen. Raja jatkui Vuotjärveä pitkin Pärnäsaaren itäpuolitse Vinkinsaarten kohdalle, josta se Levälahden kautta kääntyi Pisalle. Tämän komean mäen laelle Hornankallioiden yläpuolelle hakattiin rajamerkit.

Rajankäynti päättyi sillä erää Pisalle, koska venäläiset eivät suostuneet jatkamaan pohjoisemmaksi. Suurin kiista koski Sotkamon itäpuolella sijaitsevaa Repolan karjalaiskylää. Vasta elokuussa venäläisiä rajankävijöitä tuli Kuhmon tienoille. Monien riitojen jälkeen lopullinen rajasopimus Pisalta Jäämereen solmittiin maaliskuussa vuonna 1596. Pisalta raja saatiin kulkemaan Keyritynjokea pitkin Rautavaaran Keyritynjärveen, sieltä Tiilikkajärvelle ja Maaselänmäelle, Suomensuolle, Maaselän lampeen ja Tipasvaaralle Sotkamoon. Tipasvaaralta itäraja jatkui Kuusamon Iivaaralle ja sieltä Lappiin. Myös rajan pohjoisosa määritettiin hyvin tarkasti.

Lähdeteoksia:
1. Suomen itärajan synty / Kyösti Julku Rovaniemi 1987 (Ju)
2. Savon historia osa II:1 / Kauko Pirinen Pieksämäki 1982 (Pi)
3. Suomen historian käsikirja I / Arvi Korhonen Porvoo 1949 Ragnar Rosenin osio (Ko)
4. Inarin rajahistoria II / Voitto Viinanen Rovaniemi 2006 (Vi)
5. Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla / Saloheimo Joensuu 1971(Sa)
6. Vanhan Äyräpään historia / Ester Kähönen (Kä)
7. Savon historia osa I /Kauko Pirinen (Pi I)
8. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika ja 1500-luku / Armas Luukko (Lu)
9. Kansallisarkiston voudintilien anekit(KA)
10. Viipurin linnaläänin synty 2 / Jukka Korpela Jyväskylä 2004 (JKo)
11. Varpaisjärven historia / Haara-Haara 1986 Kuopio (HA)
12. Karjala idän kulttuuripiirissä / Heikki Kirkinen Rauma 1963 (Ki)
13. Keski-Suomen Historia I/Mauno Jokipii 1999 (MJpii)
Versio 11 (ensimmäinen versio elokuu 13) 12.12.2013
Versio 12B (24.5.14,5.6.14 ja 18.10.15 sekä 5.6.2016 Pieniä tarkennuksia ja lisäyksiä mm. lukuun 6.1 sekä lukuun 1.1 Kolimoista(5.6.16), huomautus Oulujärven alueen nimestä Savossa (18.6.16)/ Pekka.Pitkänen. Pieniä korjauksia/tarkennuksia 18.7.17/PP

Kuvat Juankosken Karjalankoskesta, Nilsiän Lastukoskesta ja Juankosken Vehkalahdesta :


Karjalankoski padon alapuolelta

Padottu Juankosken Karjalankoski sijaitsee noin 4 kilometriä Juankosken alapuolella. Putouskorkeus on 9 metriä. Tätä kautta virtaavat mm. Nilsiän Syvärinjärven, Rautavaaran Keyritynjärvien ja Wuotjärven vedet. Kaukaisimmat vedet tulevat Sotkamon Talvivaaran läheltä mm. Laakajärveltä. Tästä kulki Pähkinäsaaren rauhan raja vuonna 1323. Virran vasen ranta kuului Ruotsille ja oikea Novgorodille. Kuva on otettu idän suuntaan. Karjalankoski mainitaan mm. Kustaa Fincken ainakin jo 1550 - luvulla Tuppuraisille ja Niutalle myöntämässä "anekissa" numero 1761./ Kuva PP 2008


Lastukoski

Lastukoski Syvärin ja Wuotjärven välillä. Putouskorkeus on ollut noin 3 metriä ennen Syvärinlaskua. Tästä on jo kulkenut Ruotsin ja Novgorodin välinen vuoden 1323 Pähkisaaren raja. Tästä on Ruotsin ja Novgorodin raja kulkenut myös vuoden 1400 aikoihin. Kosken vasen ranta kuului Ruotsille. Juankosken Karjalankoski on tästä 17 kilometriä etelään. Vanha vuoden 1595 Täyssinänraja Pisa sijaitsee tästä noin 4 kilometriä oikealle. Tätä kautta virtaavaa vedet myös Sotkamon Talvivaaran läheltä Laakajärveltä. Tähän suunniteltiin sahaa 1750 - luvulla. Kuva on otettu luoteen suuntaan./ Kuva PP/ 2008


PaksuMartti

Vehkalahden rajapaikka Juankoskella. Tästä kulki Ruotsin ja Venäjän raja ainakin jo 1400 - luvun alussa. Kuvassa keskellä Venäänniemen kärjessä näkyy iso kivi Paksu Martti, joka merkittiin rajapisteeksi vuonna 1595. Kuva on otettu koillisen suuntaan. Tästä raja jatkui pohjoiseen Wuotjärven Kellolahteen, jonne matkaa tulee noin 6 kilometriä. Vuoden 1323 rajapaikka Karjalankoski sijaitsee noin 5 kilometrin etäisyydellä länteen. Koska Karjalankoski kuului huomattavasti suurempaan vesistöön, on se tunnettu jo Vehkalahtea aikaisemmin./ PP/ 2008


Laakajärven Petäjoen kuvia

Kuvista napsauttamalla avautuu isompi kuva.
Petäjoki Laakajärven Petäjoen (Petäjäjoen) yläjuoksua / PP 29.5.12
Petäjoki Petäjoen suu Laakajärven rannalta kuvattuna / PP 29.5.12
 

Muita historian artikkeleita.